Eino Sirkiä – sielujen sinfoniaa

image description
– Usko ja viulun rakentaminen ovat siitä samanlaisia, ettei kukaan pääse huipulle. Olemme aina autuaasti vajavaisia.

– Olen saanut elää rikkaan ja värikkään elämän – eikä tämä vielä ole ohi, päinvastoin, toteaa Eino Sirkiä istuen sohvalla kotitalossaan Hattulassa. Kodissa, jonka hän on omin käsin rakentanut. 71-vuotias, helluntaiseurakunnan pastorin virasta eläkkeelle jäänyt Eino ei ole jäänyt lepäämään laakereillaan, ja monet kiinnostuksen kohteet pitävät mielen virkeänä.

– Pidän uimisesta ja saunomisesta. Puutarhanhoidosta nautin. Kirjoitan runoja, maalaan tauluja ja musiikki on aina ollut lähellä sydäntäni. Erityisesti viulut – rakastan viuluja.

Soittamisen lisäksi Eino myös rakentaa itse viuluja.

Täyttä elämää

Eino syntyi uskovaisen kodin kymmenpäisen sisaruuskatraan nuorimmaiseksi.

– Isän ja äidin uskolla oli vahva vaikutus. Se ei ollut uskosta puhumista, vaan elämistä. Oman uskonratkaisuni tein yhdeksänvuotiaana. Kaverit alkoivat puhua rumia, ryyppäämään ja polttamaan tupakkaa. Itselläni oli tunne, että tuohon en halua mennä mukaan. Haluan kulkea toista tietä.

Eino opiskeli puusepäksi mieskoti-teollisuuskoulussa Punkaharjulla. Sen jälkeen hän matkusti Göteborgiin maallisiin töihin ja opiskelemaan ruotsia. Siellä hän tapasi tulevan vaimonsa, Ingridin.

– Tutustuin seurakunnassa kauniiseen tyttöön ja ajattelin ”tuosta minä otan sotasaaliin”, Eino naurahtaa.

– Nyt hän ollut vaimoni melkein 50 vuotta – onnen vuosia! Meillä on kolme tytärtä, kolme lastenlasta ja omien lasten lisäksi kaksi lasta, jotka tulivat meille lastenkodista. On ollut ilo nähdä heidän kaikkien pärjäävän hyvin elämässään.

Ruotsista paluun jälkeen Eino toimi vahtimestarina Helsingin yliopistollisessa sairaalassa. Vaikka hän nautti työstään, sisimmässä oli polte kertoa ihmisille pelastuksesta, jonka hän oli itsekin saanut vastaanottaa.

Syksyllä 1963 Eino aloitti opinnot Helluntaiherätyksen Raamattukoulussa Katinalassa. Raamattukoulun jälkeen hän sai eri seurakunnista kutsuja tulla laulamaan ja puhumaan. Samoihin aikoihin Helsingin Saalem-seurakunnan johtajat halusivat siunata Einon kokoaikaiseen evankeliumin työhön.

– Koin, että sitä haluankin tehdä. Ovi avautui ja tällä tiellä ollaan edelleen, Sirkiä jatkaa kertomustaan.

Eino toimi helluntaiseurakunnan pastorina likimain 50 vuotta, Suomessa seitsemällä paikkakunnalla sekä ruotsissa Boråsissa ja Göteborgissa. Hän koki nuoruudessaan myös kolmivuotisen seikkailun lähetyssaarnaajana Ebeneser-laivalla, joka purjehti Kaukoidässä.

– Se oli rikastuttava kokemus, mutten kuitenkaan kokenut, että lähetystyö olisi kutsumukseni. Tunsin Jumalan haluavan minun työskentelevän täällä kotimaassa.

Kymmenen vuotta sitten Eino jäi eläkkeelle.

– Tapahtui raju henkinen romahtaminen, paloin yksinkertaisesti loppuun. Syvä uupuminen vei fyysiset ja henkiset voimani. Yritin työskennellä puolipäiväisesti seurakunnassa, mutten kyennyt. Jäin eläkkeelle.

– Olen tervehtynyt Jumalan armosta entiselleni. On mahtavaa, että olen saanut uuden elämän. Jeesus kysyi opetuslapsiltaan ”Puuttuuko teiltä mitään?” Opetuslapset vastasivat: ”Ei mitään, Herra.” Minun elämästäni ei ole puuttunut mitään, ei iloja eikä myöskään vaikeuksia. Rikasta elämää.

Tärkein on rakkaus

Einolle Jumalan rakkaus on uskon ydin.  Johanneksen evankeliumin 3:16 tiivistää tämän sanoman: ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.”

– Tämä koskee kaikkia ihmisiä, aina ja kaikkialla. Viha, kosto ja sodat eivät ole Jumalasta. Jumala on täydellinen rakkaus.

– Kukaan meistä kuolevaisista ei ole täydellinen. On tärkeää, että sisimmässä on halu palvella Kristusta, rakastaa lähimmäisiä, ja noudattaa Raamatun opetusta parhaansa mukaan. Siihen pyrimme nöyrinä. Rakasta Jumalaa yli kaiken – ja lähimmäistä niin kuin itseäsi.

Rukous on Einolle kiitollisuutta Jumalaa kohtaan.

– Olen hyvin kiitollinen Jumalalle kaikesta, romahtamisestanikin. Tunnen jatkuvaa kiitollisuutta, missä tahansa olen tai mitä teenkin. Käyn usein uimassa ja siellä ukkojen kanssa lauteilla turistaan. ”Pappikin taas tuli!” he huudahtavat. Joskus puhumme uskonasioista, joskus säästä ja autojen renkaista. Arkipäivän evankeliumia.

Eino näkee, että monella on kaipaus Jumalan lähelle.

– Monilla on Jumalan muotoinen tyhjä kohta sisimmässään, jota ei täytä alkoholi, huumeet, seksi, tieteet eikä taiteet. Siihen käy vain yksi pala – ja se on Jumala. Kunhan ihmiset saavat tietää Jumalan pelastavasta voimasta, niin hyviä asioita on odotettavissa, Eino toteaa hymyillen.

Viulut – elinikäinen rakkaus

Uskon rinnalla viulut ovat olleet tärkeässä osassa Einon elämässä. Einon isä asui Amerikassa nuoruudessaan ja oli siellä elävässä seurakuntayhteydessä, jonka kokouksia säestivät isot orkesterit. Orkesteriin kuuluivat myös viulut. Einon ollessa nelivuotias isän uskonveljet Tampereelta kävivät vierailulla ja soittivat viuluilla kaksiäänisesti. Eino oli haltioissaan.

– Mitään en ihaillut pikkupoikana niin paljon kuin viuluja! Pyysin vanhemmiltani, että saisin oman viulun. Isäni kirjoitti Amerikkaan uskonveljille ja kysyi, olisiko heillä vanhaa viulua lahjoitettavaksi. Sodan jälkeen Amerikasta tuli laatikko – ja siellä oli viulu! Minulla on se edelleen, ja siinä on kaikista soittamistani viuluista kaunein sointi!

Eino sai veljeltään ohjeita viulunsoittoon. Heillä kävi myös Punkaharjun seurakunnan kanttori Kasimir Edelmann, Samuli Edelmannin isoisä, antamassa pianotunteja.

– Siitä sain musikaalista koulutusta. Koko elämäni olen soittanut viulua.  Mutten ole ollut viulutunneilla, olen itseoppinut.

– Nyt eläkkeellä olen perustanut Nostalgia-nimisen yhtyeen. Soitamme täällä Hämeenlinnan seudulla. Soitamme Dallapé-kokoonpanolla: kaksi viulua, hanuri, kitara ja kontrabasso, jota vaimoni soittaa. Olemme hyvä pumppu! Laulamme vanhoja herätyslauluja sekä mustalaismusiikkia, joka on aina kiehtonut minua. Viululla tykkään soittaa klassisia kappaleita, sillä ne ovat haastavia ja niissä viulu pääsee oikeuksiinsa.

Soittamisen ohella Eino on syventynyt viulujen rakentamiseen. Harrastus alkoi parikymmentä vuotta sitten.

– Ajattelin, että se olisi mielekästä, koska olen saanut puusepän oppia ja taltta pysyy kädessä. Opiskelin aihetta kirjoista ja liityin Suomen viulunrakentajat ry:hyn. Kokoonnuimme muutaman kerran vuodessa ja jaoimme ideoita, kokemuksia ja työtapoja.

Viuluja Eino on rakentanut viisi, ja kuudes on nyt työn alla.

– Yhden viulun rakentamisessa on satoja eri työvaiheita ja siihen kuluu noin 350 työtuntia. Sama aika kuin talon rakentamiseen, Eino naurahtaa.

– Rakennan silloin kun inspiraatio iskee, en pidä kiirettä. Joskus voi mennä kuukausiakin, etten tee mitään. Työ on pitkäjänteistä, kärsivällisyyttä vaativaa ja kauttaaltaan haastavaa, koska se vaatii jatkuvaa tarkkuutta. Eräs hankalimmista työvaiheista on koristeuran viimeistely, jossa eebenpuusta ja vaahterasta tehdyt hyvin ohuet listat upotetaan viulunkanteen ja pohjaan. Tämä tuo kannelle kestävyyttä ja viimeisteltyä ulkonäköä.

Einon tekemät viulut ovat kauniisti rivissä pianon päällä.

– Olen ajatellut lahjoittaa ne lapsilleni ja lastenlapsilleni muistoksi minusta. Mutta toki jos joku viulutaiteilija oikein ihastuisi johonkin viuluistani, niin saattaisin harkita myymistä. Olen joskus sanonut, että kaikki muu on myynnissä paitsi vaimoni, Eino iskee silmää Ingridille ja vakavoituu:

– Mutta toki näistä on hyvin hankala luopua. Olen antanut kaiken aikani, voimani ja taitoni niihin. Rakentaminen on niin kokonaisvaltaista.

Viulun sielu

Eino nostaa yhden viuluista käteensä, kauniin punaruskean yksilön.

– Tekemäni viulut perustuvat kahteen perinteiseen malliin: Guarneriin ja Stradivariukseen. Antonio Stradivari teki aikoinaan 1 200 viulua, joista nykyään on jäljellä 600. Kyseiset viulut ovat suunnattoman arvokkaita. Guarneri del Gesù on yhtä arvostettu viulunrakentaja. Tämä malli, Guarneri, jota pidän kädessäni, perustuu viuluvirtuoosi Niccolò Paganinin lempisoittimeen. Guarnerin soittimissa on kaunis, vahva sointi.

– Guarneri del Gesùun (alkuperäiseltä nimeltään Bartolomeo Giuseppe Guarneri), cremonalaiseen viulurakentajamestariin liittyy hengellinen näkökulma. Jokaisen käsintehdyn viulun sisällä on aina etiketti, jossa on tekijän nimi, paikka, järjestysnumero ja päiväys. Giuseppe Guarneri allekirjoitti viulut ristisymbolilla ja lyhennelmällä I.H.S, mikä italiasta suomeksi käännettynä tarkoittaa ”Jeesus, ihmiskunnan pelastaja”. Siitä hän sai itsekin lisänimen Guarneri del Gesù, Jeesuksen Guarneri.

– Viulunrakennuksessa on kolme tärkeää kohtaa. Ääni on tärkein. Toinen merkitsevä asia on, mistä puusta se on tehty. Puu pitää olla oikein valittu ja kuivatettu. Viulunkanteen on viimeisen 400 vuoden ajan käytetty kuusipuuta. Muut osat ovat yleensä vaahteraa tai loimukoivua. Kolmas asia on ulkonäkö, miten huolellisesti se on tehty ja miten kaunis se on.

Eino nostaa toisen viuluistaan käteensä ja kertoo, että kyseinen viulunkansi on tehty erään jugendhuvilan yli 100-vuotiaasta kuusihirrestä.

– Viuluun pitää saada sielu. Jokainen viulu on yksilö, kuten me ihmisetkin, Eino katselee viulua ja päättää hymyillen:

– Usko ja viulun rakentaminen ovat siitä samanlaisia, ettei kukaan pääse huipulle. Olemme aina autuaasti vajavaisia.

Toni Kaarttinen
Kuvat: 
Toni Kaarttinen 


Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi

Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa.

Tilaa Sotahuuto tästä