Aina on toivoa: ”Jumalan rakkaus korjaa meitä”

– Jumalan rakkaus korjaa ja eheyttää meitä, Ritva Hämäläinen kertoo.

Hän on elävä esimerkki tästä. Rikkinäisestä lapsesta on kasvanut Jumalan hoidossa toisten auttaja.

– Mottoni on: Ei hätäillä, kyllä tähän keksitään ratkaisu, hymyilevä nainen kuvaa.

Ritva Hämäläinen (57) toimii ohjaajana Pelastusarmeijan Sosiaalipalvelukeskuksessa Helsingissä. Hän siirtyi tehtävään Armeijan asumispalveluyksikön toimistosihteerin työstä. Uusi vastuualue tuli rukousvastauksena. Tätä edelsi lähes kymmenen vuotta Fidassa monipuolisissa tehtävissä.

Elämänsä alusta saakka Ritva joutui kulkemaan raskain askelin. Ritva oli syy äidin ja isän avioliittoon. Hän syntyi kotiin, jossa oli vakavasti reumasairas äiti ja myöhemmin alkoholisoitunut isä. Myös sodan läpikäyneet isoisät hukuttivat murheitaan alkoholiin ja olivat usein Ritvan kotona. Nuorempi veli vietti vapaa-aikansa ja kaikki lomansa pääosin mummolassa.

– Minulla oli perheen hoivarooli: jo alakouluikäisenä otin vastuun perheen ruuanlaitosta, uunien lämmittämisestä ja vesien kantamisesta, koska äiti ei kyennyt siihen. En oikein jaksanut sitä kaikkea ja etsin koko ajan ympäristöstä turvallista aikuista. Välillä minut lähetettiin mummolaan maalaistaloon, mutta sekään ei tuonut aina turvaa; aikuisilla oli paljon työtä ja huoli kotona olevasta äidistä painoi usein mieltä, Ritva muistelee.

Mummolasta jäi kuitenkin mieleen yksi lohdullinen kuva: sängyn päädyssä riippui suojelusenkelitaulu, jossa lapset kulkevat rikkinäisellä sillalla. Sitä pieni tyttö aina iltaisin katseli.

Nuoruudessa kodinhoito jatkui, ja jaksaminen oli heikkoa.

– Rippikoulukin meni pelleillen muiden mukana. Muistan, että tuohon aikaan aloin peloissani lukea joka ilta Ystävä sä lapsien ja Mä silmät luon ylös taivaaseen -virsien säkeistöt. Hain turvallisuutta. Häpeä, syyllisyys ja turvattomuus kulkivat mukana koko ajan...

Tyttö ei pystynyt purkamaan tuskaansa itkemälläkään. Sen tähden yksi hänen rakkaimmista lauluistaan on Itkemättömät itkut.

– Tuska koteloitui: elin roolia. Minulla ei ollut Jumalan luomaa identiteettiä. Olin rakentanut itselleni suojan ja elin valheessa, koska en voinut kertoa kotiasioitani kenellekään, Ritva muistelee.

Ei ihme, että nuori nainen haki ulospääsyä raskaasta elämäntilanteesta. Vartuttuaan hän meni kauppaan työhön ja solmi avioliiton päästäkseen pois kotoa.

– Halusin heti lapsia ja mieheni myöntyi siihen. Sain kolme lasta. Avioliitto oli kuitenkin alun pitäen tuhoon tuomittu keskeneräisyyteni vuoksi. Se oli epätoivoinen yritys saada perhe ja korjata tilannetta. Olin edelleen se rikkinäinen Ritva.

Taakat lähtivät

– Melko pian avioeron jälkeen tulin uskoon. Uskoontulo oli monien vuosien prosessi. Äidin kuolema oli yksi hetki, jolloin tiesin, että Jumala kutsuu minua. Kieltäydyin, koska ylpeys ja häpeä olivat esteenä. Ajattelin silloin kuitenkin, että näitä kutsuja ei tule monta kertaa, ja minulle tuli pelko.

Sen jälkeen alkoi tapahtua niin että aina, kun perhe muutti, naapurissa oli uskovaisia ihmisiä. Uskovien perheiden äidit lähestyivät Ritvaa, mikä toisaalta vihastutti ja toisaalta ihastutti häntä.

– Ajattelin, että noilla ihmisillä on enemmän kuin minulla, mutta koin olevani niin arvoton, että en kelpaisi Jumalalle. Sitten naapurin rouva kutsui minut Vapaaseurakunnan tilaisuuteen. Lähdin sinne ja siellä pastori puhui puheessaan minun elämäntarinaani. Luulin, että naapurin rouva oli kertonut hänelle kaiken, mutta niin ei ollut. Jumala oli puhunut. Itkin penkissä koko ajan.

Pastori tuli ulkorappusille perääni ja sanoi: ”Kuule, sinun ei pitäisi lähteä, Jumala haluaa kohdata sinut.” Alttarilla jättäydyin Jumalalle. En synnintunnossa, en kaipauksessa, vaan hurjassa hädässä tulevaisuudesta. Mutta se riitti Jumalalle, Ritva naurahtaa liikuttuneena. Alttarilla tuli helpotus ja taakat lähtivät! Oli vuosi 1992.

– Jumala alkoi hienotunteisesti korjata ja eheyttää minua. Hän ei koskaan nöyryyttänyt eikä väheksynyt. Sain kokea Jumalan huolenpitoa. Sain Pyhän Hengen avulla voiman antaa anteeksi asia kerrallaan. Minulle tultiin myös sanomaan: Muista, että et ole sekä isä että äiti, vaan olet äiti. Isä on taivaassa ja Hän ohjaa ja neuvoo sinua lasten kanssa.

– Olin työtön yksinhuoltaja Nilsiässä Savossa. Turvaverkkoja ei ollut; isä ja äiti olivat kuolleet ja muutakaan tukea en saanut, koska olin niin tarvitseva kaikilla elämänalueilla. Siinä tilanteessa lujittui usko Jumalaan, ja me näimme Jumalan ihmeitä lasten kanssa.

Koska Ritva oli työtön, hänellä oli aikaa leipoa, laittaa lapsille hyvää ruokaa ja olla läsnä. Sen lapset muistavat vieläkin.

Perheen vuokratalossa yöt olivat ajoittain levottomia. Yhden sellaisen jälkeen koko perhe lähti Kuopioon tuulettumaan. Äiti ilmoitti opettajille, että tänään lapset eivät jaksa tulla kouluun. Se oli hienoa lasten puolella olemista!

Jälkikasvun kanssa on läheiset välit. Jokaisella lapsella on nykyisin kaksi tutkintoa ja vakituinen työpaikka. Myös Ritva-äiti on opiskellut kolme tutkintoa aikuisena. Lastenlapsia on jo kolme Kuopiossa. Perhe on suuri voimavara äidille.

Hengellinen musiikki on hoitanut ja vahvistanut Ritvaa uskontiellä. Hän kuuntelee mielellään lauluja ja laulaa Lähetysseurakunnan Perhekuorossa. Esimerkiksi ”Tuhkasta nousee aamu” on rakas laulu.

Moni kamppailee häpeän, syyllisyyden ja riippuvuuksien kanssa. Miten neuvoisit näitä ihmisiä?

– Lue Raamattua, mene seurakuntaan, puhu luotettaville ystäville, perheelle, hae apua. Myös lääketiede on Jumalan apua meille, paljon kokenut nainen tietää.

– Kukaan ei päätä, että minusta tulee alkoholisti tai peliriippuvainen. Näiden takana on aina jokin elämän olosuhde. Olosuhteet ohjaavat, ja pahan valta pyörii ympärillä. Ihminen kokee olevansa arvoton ja ajattelee, että hänelle ei kuulu mitään hyvää. Että Jumala ei voi rakastaa häntä.

 Ritva Hämäläisen oma historia on kuin aarrearkku nykyisessä tehtävässä, jossa hän keskustelee vaikeuksissa olevien kanssa. Myös vuoden kestänyt Hyvä Sanoma ry:n järjestämä evankelistakurssi on antanut eväitä työhön.

– Voin rohkaista: Mitä jos lähtisit opiskelemaan? Entäpä jos kieltäytyisit miehesi pahoinvoinnin mahdollistamisesta? Pöytäni takana istuu aina ainutlaatuinen ihminen, jota Jumala rakastaa, rakastaa... Kun katson edessäni olevaa, ajattelen: Minkä olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette tehneet Minulle, Jeesukselle. Joku Pelastusarmeijan johtajista on sanonut: Kun ojennat kätesi köyhälle, näet hänen silmissään Jeesuksen. Mottoni on: Ei hätäillä, kyllä tähän keksitään ratkaisu.

– Toivon, että minusta näkyy rauhaa, iloa, rakkautta ja anteeksiantamusta. Saan usein rukoilla täällä töissä ihmisten puolesta. Vain yksi asiakas on kieltänyt rukoilemasta puolestaan. Kun olen rukoillut, he kysyvät: Mitä tässä tapahtui? He kokevat jotakin. Pelastusarmeija on monelle rukousvastaus.

Ja niin jaksaa taas jatkaa.

Riitta Kosola

Kuvat: Toni Kaarttinen

Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa. Tilaa Sotahuuto tästä