Ystävyys & yhteenkuuluvuus

Gunnel & Terttu on käsite. Gunnel Halosta ja Terttu Niemistä on kuvattu Helsingin V:n osaston peruskallioksi. Ilman heitä Helsingin osastoa ei kenties olisi sellaisena kuin se tänä päivänä on. He molemmat lähestyvät sataa vuotta, he ovat olleet taaperoikäisestä mukana Pelastusarmeijassa ja ovat olleet toisensa sydänystäviä jo seitsemän vuosikymmenen ajan. Mitä heidän elämäntarinansa pitää sisällään  ja mikä on heidän pitkän ja sydämellisen ystävyyssuhteensa salaisuus?

Tapaan Pelastusarmeijan virkeät eläkeläiset Gunnel Halosen ja Terttu Niemisen Gunnelin kotona Helsingin Kalliossa. Aurinko paistaa sisälle ikkunasta luoden lämpimän tunnelman viihtyisään asuntoon. Gunnel (96) istuu nojatuoliin ja Terttu (97) sohvalle. Tertun vointi on ollut hiukan heikko, joten viime aikoina ystävykset ovat käytännössä asuneet yhdessä. Terttu on viettänyt lukuisiä öitä tällä sohvalla.

– Minulla on asunto seitsemännessä kerroksessa, mutten viihdy siellä. En halua olla yksin, sillä yhdessä on turvallisempaa, Terttu toteaa ja Gunnel nyökkää myöntävästi.

Ystävykset ovat lupautuneet avaamaan lukijoille elämäntarinaansa. Molemmat kuitenkin myöntävät, että sataa lähestyessä muisti alkaa tehdä tepposia.

– Kerromme, mitä muistamme, Gunnel sanoo hymyillen.

Terttu myös paljastaa, että kaikki ei ole iän tuomaa, vaan hän loukkasi päänsä 14-vuotiaana jäällä kaatuessaan. – Muistini ei ole koskaan ollut aukoton.

Näin ollen haastattelumme varhaisien vuosien osa painottuu enemmän Gunnelin tarinaan – mutta voin luvata, että siitä ei tule käänteitä ja tapahtumia puuttumaan.

Pyhäkoulu toi Armeijaan

Gunnel on syntyjään Viipurista ja Terttu Hämeenlinnasta.

– Ajattele, tässä on karjalainen ja hämäläinen, ja hyvin ollaan kuitenkin tultu toimeen, molemmat naurahtavat.

Pelastusarmeija on aina ollut molemmille rakas, ja se tuli aikaisin osaksi heidän elämäänsä pyhäkoulun kautta.  Gunnel tuli pyhäkouluun neljävuotiaana. – Äitini kasvatti yksinhuoltajana minut ja siskoni. Hän sanoi, ettei osaa opettaa näitä asioita, joten menette pyhäkouluun.

– Tulin myös jo pienenä mukaan. Oli päiviä, jolloin en olisi halunnut mennä. Isäni sanoi, että silloin et pääse pihallekaan. Se tehosi, Terttu nauraa. Gunnel jakaa myös hauskan muiston päivistä, kun jokin tuntui pyhäkoulua tärkeämmältä. – Menimme siskon kanssa salaa katsomaan Shirley Templen elokuvia. Sieltä juoksimme vauhdilla pyhäkouluun, ettemme myöhästyisi ja jäisi kiinni.

Tuohon maailmanaikaan pyhäkoulut olivat isoja. Terttu muistaa lapsia olleen Hämeenlinnassa useita luokallisia, ja Gunnel kertoo Viipurin I osaston pyhäkoulussa olleen yli sata lasta. Gunnel toi myös toisia lapsia mukanaan.

– Asuimme poliisilaitoksen läheisyydessä. Siellä oli paljon pieniä lapsia, ja toin heitä pyhäkouluun. Olin pyhäkoulussa hiekkalaatikkotädin apulainen. Yhtenä kertana täti sairastui. Tarinat olivat minulle tuttuja ja tiesin, missä tavarat olivat, niin yhdeksänvuotiaana pidin neljäkymmentäpäiselle hiekkalaatikkoryhmälle pyhäkoulutunnin. Jumalanpalveluksen loputtua osastonjohtajat menivät sotilashuoneen läpi asuntoonsa, niin olin aivan hiljaa. Kun he olivat menneet, jatkoin pikkuisille hiekkalaatikkotuntia, Gunnel muistelee hymyillen.

Partio sydämen asiana

Pyhäkoulun lisäksi partio on ollut myös Gunnelin ja Tertun sydämellä. Lapsena Hämeenlinnassa Terttu kävi partiota ja oli hetken lippukunnanjohtajanakin. Helsinkiin muuton jälkeen partiotoiminta jäi. Gunnel puolestaan pysyi partiopolulla vuosikymmeniä.

– Menin Viipurissa partioon yhdeksänvuotiaana, seurasin kahta vuotta vanhempaa siskoani. Kun hän suoritti kokeita, niin minä suoritin myös. Yhden partionjohtajan mielestä olin liian nuori liittyäkseni, mutta partion kappalainen puhui hänet ympäri, Gunnel muistelee hymyillen ja kertoo, miten hän saa edelleen kokea rakkautta partiolaisten taholta: – Kun täytin 90 vuotta, minua oli tervehtimässä ja onnittelemassa 14 vanhaa partiotyttöäni. Ja on kaksi tyttöä, jotka käyvät onnittelukäynnillä luonani joka vuosi. Partio oli – ja on – minulle erittäin rakas asia.

Sota-ajan seikkailut

Suomeen syttyi sota, ja Viipuri ei ollut enää turvallinen paikka nuorelle tytölle. Gunnelin äiti ja sisko jäivät vielä Viipuriin, mutta Gunnel lähti naapurinrouvan mukana maaseudulle Keski-Suomeen.

– Naapurinrouvalla oli kaksi lasta, ja minä kun pidin kovin lapsista, rouva tiedusteli äidiltäni, voisinko lähteä heidän mukanaan. Kaksi päivää matkustimme junavaunussa Keski-Suomeen lavereilla maaten. Jyväskylän seudulla jäimme pois, ja asuimme siellä yhdellä koululla. Siskoni seurasi perässä.

Gunnelin äiti haavoittui ja päätyi Pietarsaareen sotasairaalaan.

– Pietarsaaressa menin tyttökouluun, ja sain sieltä ystäviä. Kun äitini palasi Viipuriin, jäimme siskoni kanssa sinne. Hän oli löytänyt työpaikan kaupasta, ja minä jäin alakerran naapurin kolmea lasta hoitamaan. Kun lähdin takaisin Viipuriin, viisi tyttöystävääni tuli saattamaan minua juna-asemalle, Gunnel muistelee hymyillen.

Viipuriin palattuaan Gunnelin oli mentävä töihin. – Äitini sanoi, etten pysty teitä molempia kouluttamaan, joten toinen teistä saa mennä kouluun ja toinen töihin. Siskoni tahtoi kouluun. Menin Viipurin sotasairaalan liinavaateosastolle. Sen myötä olen sotaveteraani, siitä on ollut minulle paljon etua ja iloa.

Viipurin Pelastusarmeija elävöityi taas ja kokoukset jatkuivat. Myös tuleva kenraali, Jarl Wahlström, kävi siellä usein johtamassa kokouksia.

– Muistan, miten Jalle kerran laittoi käden olalleni ja sanoi: ”Tällaisia tyttöjä Jeesus tarvitsee.” Onhan hän tarvinnutkin, toteaa Gunnel lämpöä äänessään.

Gunnel vihittiin sotilaaksi vuonna 1944, ja osaston sotilaat patistivat häntä pitämään pyhäkoulua.

– Sotasairaalasta otin puisen saippualaatikon ja täytin sen rannassa hiekalla. Se sai toimia minun hiekkalaatikkonani.

Rauhan aika saapui, ja aluemyönnytyksissä Karjala luovutettiin Neuvostoliitolle. Oli aika muuttaa, tällä kertaa Helsinkiin.

Nuorisotyön rakkaat vuodet

Gunnel löysi tiensä Kalliossa sijaitsevan Helsingin V osaston yhteyteen. Osastonjohtajana toimi tuolloin Eeva Piiroinen, joka oli vihkinyt Gunnelin sotilaaksi Viipurissa.

– Kuinka ollakaan, sain taas vastuun pyhäkoulusta, Gunnel naurahtaa.

Terttu saapui noihin aikoihin myös Helsinkiin, hän tuli työskentelemään Pelastusarmeijan ompelimoon.

– Minulle oli kerrottu, että Terttu on erinomainen hiekkalaatikkotäti. Pyysin häntä avukseni, mutta hän kieltäytyi, koska siskonmiehelle oli käynyt onnettomuus. Muutamaa pyhää myöhemmin hän liittyi mukaan ja otti hiekkalaatikkoryhmän vetääkseen. Hän piti sitä vuosikausia, kunnes eräs porvoolainen tyttö tuli avuksemme. Terttu sai silloin keskittyä isompien ryhmiin. Tämä 13-vuotias tyttö oli innostunut pyhäkoulusta. Kun opettaja oli kysynyt, mitä läksyjä minun pitäisi antaa, niin tyttö oli vastannut: ”Älä anna meille mitään, sillä minä lähden Helsinkiin pitämään pyhäkoulua!” Gunnel muistelee.

– Hiekkalaatikkoryhmän jälkeen pidin isommille lapsille flanellotauluryhmää. Siinä opetukset olivat syvällisempiä, Terttu täydentää.

Molemmat tekivät vuosikymmenien pituisen työn osaston nuorisotyössä. Gunnel on toiminut muun muassa osaston nuorisokersanttimajurina ja kersanttimajurina. Tiedustelen, millaista nuorisotyö oli noina vuosina. Gunnel muistelee:

– Lapsia oli paljon. Meillä oli kilpailu, että milloin saamme sata pyhäkoululasta yhteen. Lupasimme jäätelöä sinä pyhänä, kun sata tulee täyteen. Terttu osti itselleen pakastimenkin, että saisimme jäätelöt sinne. Eräänä sunnuntaina meitä oli 99 ja olin nähnyt, miten eräs pyhäkoulupojistamme oli ulkona kävelemässä. Käskin lasten hakea hänet sisälle. Kun he saapuivat, lapset huusivat kilpaa, sillä nyt kaikki saisivat jäätelöä!

Gunnel ja Terttu muistelevat lasten olleen melko hyvin käyttäytyviä, ja osaston aikuistenkin kesken tultiin toimeen.

– Harvoin riitelimme, vaikka meillä oli vahvojakin mielipiteitä. Jarl Wahlströmistä nousee yksi muisto. Kerran paiskasin oven hänen edestään kiinni, kun minua raivostutti. Meillä oli nuorisokitarakuoro, johon lasten ei ollut aina helppo päästä mukaan, ja Jalle järjesti meille esiintymisiä vieraisiin paikkoihin. Kävin kuumana, sillä kuoromme tarkoitus oli esiintyä vain osastossa ja pyhäkoulussa, ei muualla. Kaikki olivat tosin tottuneet, että osaan olla tarvittaessa kiukkuinen, Gunnel naurahtaa.

Rakkaus lapsiin on ollut pysyvää.

– Omia meille ei ole siunaantunut, mutta vieraille lapsille on rakkautta aina riittänyt, Terttu tiivistää. Gunnel kertoo hyvästä suhteestaan siskonlapsiin: – Siskollani on kaksi poikaa. Aikoinaan hoidin siskonpoikaani, kun siskoni lähti miehensä kanssa paremman elämän toivossa Kanadaan sodan jälkeen. He olivat siellä yhdeksän kuukautta. Hän on kuin oma poikani. Edelleen saan häneltä ajoittain äitienpäiväkukkia, vaikka hän on jo hyvän matkaa eläkeiässä itsekin.

Yhteenkuuluvuutta partiosta

Kuten aiemmin mainittu, Gunnel jatkoi partiossa Helsingissä. Vuosina 1950–56 Gunnel toimi lippukunnanjohtajana. Osaston lippukunta sai vuonna 1952 nimekseen Kallion Kaiut, ja vuonna 1954 siirryttiin Partiotyttöjärjestön punaharmaista partiopuvuista Suomen Partiotyttöjärjestön siniseen partiopukuun.

– Lippukuntamme oli ensimmäinen sininen. Kävimme suorittamassa tarvittavat kokeet partiokonttorilla, jotta voisimme toimia virallisesti Suomen Partiotyttöjärjestössä lippukunnanjohtajina. Se oli jännittävää ja innostavaa aikaa.

Vuonna 1956 Gunnel siirtyi apulaislippukunnanjohtajaksi, ja vuosina 1958–63, 1975–78 ja 1980 hän toimi lippukunnan kappalaisena.

– Kappalaisena vastasin partion hengellisistä kokouksista kerran kuussa. Suoritin myös partiolaisvihkimisiä.

Gunnel muistelee näitä Kallion partiovuosia lämmöllä. – Tyttöjä oli paljon, ja teimme lukuisia retkiä.

Yksi ikimuistettavimpia partioretkiä oli Hangelbyn leiri vuodelta 1946. Paluu leiriltä sai dramaattisen lopun, kun partiolaisia kuljettanut Ahti-laiva törmäsi kariin ja upposi rannan läheisyyteen.

– Olimme partiolaisia puvut päällä, joten meidän oli odotettava, että kaikki muut pääsisivät laivalta pois ensin. Kiviä pitkin pääsimme rantaan.

Pyydän Gunnelia kuvailemaan partioaikojen parhaita puolia.

– Se on ystävyys ja yhteenkuuluvuus. Tunsin, että tytöt pitivät minusta. Olin sen verran kiltti heille. Tosin kyllä tytöt muistavat, että jos he olivat tehneet jotain tyhmää, niin otin heidät puhutteluun. Eija Ulvi jakoi tässä menneenä päivänä muiston, miten hän oli osastokadettina nähnyt minun moittivan tyttöjä. Kun olin saanut moitesaarnani loppuun, olin antanut tytöille pääsiäismunat, Gunnel naurahtaa.

Ura ompelimossa ja puhelinvaihteessa

Pyhäkoulun ja partion ohella Gunnelilla ja Tertulla oli täysmittaiset urat työelämässä. Gunnelin siviilityöpaikka oli Auroran sairaalan puhelinvaihteessa.

– Minulla oli mukavat työtoverit. Tosin oli huvittavaa, että ensimmäiseksi minulle tarjottiin tupakkaa. Kun kerroin, etten polta ja kuulun Pelastusarmeijaan, niin he katsoivat silmät suurina, että minkälaisen työkaverin he ovat nyt saaneet, Gunnel naurahtaa.

Menneinä aikoina Pelastusarmeijalla oli oma ompelimo, jossa virkapuvut valmistettiin. Terttu teki pitkän uran siellä ensin ompelijana, sitten ompelimon johtajana.

– Esimieheni lähtiessä eläkkeelle päätin, etten itsekään jatka. Menin Uudenmaankadulle erääseen juutalaiseen ompelimoon töihin. Per-Erik Wahlström tuli kuitenkin pyytämään, että palaisin ja tulisin johtamaan ompelimoa. Tunsin sen verran huonoa omaatuntoa, että näin tein, Terttu muistelee hymyillen.

– Olin välillä auttamassa Terttua ompelemalla takkien vuoreja ja hameiden helmoja. Muistan erään kerran, kun jokin kongressi oli tuloillaan ja moni oli tilannut uuden puvun. Silloin oli kiirettä! Tertun laadukas kädenjälki oli niin tunnettua, että eräskin Tanskaan muuttanut suomalainen upseeri tilasi edelleen pukunsa Tertulta. Hänen maineensa oli kiirinyt yli rajojen, Gunnel sanoo ylpeänä ystävästään.

Eläkeikään tultuaan molemmat jäivät eläkkeelle, mutta eivät malttaneet kuitenkaan lopettaa työskentelyä. Gunnel sijaisti itseään vuosikaudet.

– Menin sitten itseni sijaiseksi, Gunnel naurahtaa. – Kuuden vuoden jälkeen sairaalalta tuli päätös, ettei eläkeläisiä enää pidettäisi palkkalistoilla.

Ikuista ystävyyttä

Armeijan tilaisuuksissa käyntiä ystävykset jatkoivat ahkerasti – aivan koronapandemian alkuun saakka.

– Ei tämä ole mukavaa ollut, pääasiassa olemme olleet kotona, Gunnel huokaisee.

– Ennen koronaa otimme ahkerasti osaa jumalanpalveluksiin ja tiistaikerhoon. Nythän sitä taas saisi mennä, mutta jalkani on sen verran huonossa kunnossa, että olen arastellut lähteä, Terttu kertoo. – Nyt tekisi kyllä mieli. Ei se matka niin pitkä ole, tule sinäkin Terttu, Gunnel rohkaisee. – Ei se matka, vaan se istuminen, mikä tekee kipeää. Mene sinä vain, sillä välin minä voin heittää vaikka pitkäkseni, Terttu vastaa ja katsoo lämpimästi ystäväänsä silmiin.

Gunnel ja Terttu asuvat molemmat osaston yhteydessä Keskustalossa. He pitävät siellä asumisesta, on rauhallista ja kaikki tutut ovat lähellä. Kuten alussa kerroin, Tertun terveydentilan vuoksi ystävykset asuvat suurelta osin yhdessä.

– Olen luvannut pitää hänestä huolta niin kauan kuin minulla on elinaikaa. Tosin sitähän ei tiedä, kumpi tästä ensinnä lähtee, Gunnel sanoo.

He ovat ystävystyneet myös Kallion kirkon kappalaisen Eeva-Liisa Hurmerinnan kanssa.

– Kun näin hänet ensi kertaa, luulin hänen kiipeävän mäkeä Pelastusarmeijaan ja toivottelin kovin tervetulleeksi. Hän lähettää meille aina Päivän tunnussana -kirjasen henkilökohtaisen tervehdyksen kera. Se on oikein kauniisti tehty, Terttu kertoo, ja Gunnel paljastaa yksityisen toiveen: – Meillä on toiveena, että hän olisi se henkilö, joka aikanaan siunaa meidät haudan lepoon.

Jottei haastattelu päättyisi niin haudanvakavasti, pyydän Gunnelia ja Terttua kuvaamaan tätä tiivistä ja rakasta ystävyyttä. Mikä on heidän ystävyytensä salaisuus?

– Meillä on samanlaisia ajatuksia. Toki riitelemmekin joskus, Gunnel aloittaa, ja Terttu jatkaa: – Kaikille tulee erimielisyyksiä, muttemme ole pitkävihaisia. Olemme molemmat syyskuun lapsia, vain päivän erolla, joten olemme aina kokeneet samanmielisyyttä ja sielujen sympatiaa.

Tiedustelen vielä lopuksi, mikä heidän mielestään on toisessa parasta.

– Terttu on niin kiltti! Gunnel sanoo lämpimästi. Terttu istuu sohvalla pitkään hiljaa. Gunnel kääntyy Tertun puoleen: – Etkö löydä mitään hyvää minusta? – No en minä sinua ala näin kuullessasi kehumaan, Terttu heittää takaisin, ja molemmat nauravat sydämellisesti. – Kyllä ainakin tekemäni ruoat hyvin kelpaavat, Gunnel naurahtaa. – Ruoissani on aina paljon voita ja kermaa. Näillä eväin kohti sataa mennään!

Lähden Gunnelin ja Tertun luota sydämessäni toive, että kaikilla meillä olisi mahdollisuus kokea näin syvää ystävyyttä ja yhteenkuuluvuutta.

Toni Kaarttinen

Kuvat: Toni Kaarttinen & Gunnel Halosen kuva-albumi 

Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa. Tilaa Sotahuuto tästä