Jouluksi kotiin

Kahvihuoneen pöydälle oli katettu kotitekoisia joulupipareita. Niissä oli tahmea sokerikuorrutus ja hempeitä ranskanpastilleja koristeena. Tuomas ei muistanut koskaan nähneensä työpaikalla niin yksinkertaista ja herttaista tarjoilua. Hän nappasi sydämen muotoisen piparkakun, nojasi ikkunalautaan ja unohtui katselemaan torin yli avautuvaa häkellyttävän tuttua maisemaa.

Tietokoneet ja numerot olivat samanlaisia kaikkialla. Työtä tehdessä saattoi joskus unohtaa, missä oli. Torin takana kirkontorni, ja lapsuuden joulujen kahvileipä sen sijaan alleviivasivat, että hän tosiaan oli tehnyt sen – kymmenen vuoden jälkeen pakannut tavaransa ja muuttanut takaisin. Torin keskellä seisoi suuri joulukuusi. Lumisateessa se näytti melkein epätodellisen kauniilta. Tuomas ajatteli, että oli ehkä hypännyt aikakoneeseen. Kaupat ja ravintolat saattoivat olla eri nimisiä nyt, mutta tärkeimmät asiat pysyivät. Joulukuusen valo oli ajatonta.

Kaikki tivasivat syitä. Tuomas vitsaili ja kierteli tai sanoi, että äiti alkoi ikääntyä. Tavallaan se oli tottakin, mutta ei häntä vielä vuosikausiin olisi täällä kukaan todella tarvinnut. Tuomas ei oikeastaan tiennyt itsekään, mistä itsepintainen muuttoajatus oli saanut alkunsa. Hän oli yrittänyt ravistella sen pois, mutta tuloksetta. Jos hän olisi uskaltanut olla rehellinen, hän olisi saattanut sanoa, ettei yksinkertaisesti ollut onnellinen. Elämä piti täyttää numeroilla, äänillä, kuvilla ja liikkeellä – sillä jos pysähtyi, oli vain kammottavan tyhjää.

Pakettiauto jarrutti ja peruutti taitavasti valtavan aurausvallin vierestä torin laitaan parkkiin. Lunta oli tullut joulukuussa ennätyspaljon, ja sitä satoi koko ajan lisää. Tuomas nakersi piparkakkua ja ajatteli vähän huvittuneena, että sääkin oli päättänyt lisätä hetkeen aikamatkan tuntua. Täällä joulut olivat hänen muistoissaan aina lumisia ja salaperäisiä.

Auton perästä purkautui ensin pitkät punaiset seipäät ja sitten suuri pärekori. Torin halki kiiruhti juoksujalkaa paksuun toppatakkiin, huopatöppösiin ja muhkeaan villamyssyyn sonnustautunut nainen, joka heilautti iloisesti kättään pakettiauton kuljettajalle. Tuomas hätkähti ja tuijotti tätä näytelmää herkeämättä lasin läpi. Piparkakku putosi lattialle. Hän huitaisi kädellään kuin yrittäen ajaa hiutaleita tiehensä, mutta tihentyneenkin pyryn läpi oli nyt selvää: kahvihuoneen ikkunan alla seisoi Pelastusarmeijan Joulupata.

Villamyssynainen otti vastaan ensimmäistä lahjoitusta samalla, kun paku taiteili sohjon läpi oikealle kaistalle. Tuomas kuvitteli kuulevansa, kuinka kolikot kilahtivat padan pohjalle, tai ehkä lahjoittaja antoikin setelin, kääri sen ensin sopivan kokoiseksi rullaksi ja ujutti sisään vähän liian pienestä aukosta. Nainen kiitti ja hymyili. Hymy lähti lentoon, väisteli hetken ilmassa kieppuvia lumihiutaleita, livahti ikkunalasin läpi ja iskeytyi ilman ennakkovaroitusta Tuomaksen tietoisuuteen.

Aikakone hyrähti taas käyntiin. Nyt Tuomas tempaistiin pieneen kirkkosaliin sivupenkille. Siitä näki hyvin koko tilan, mutta sai itse olla katseilta syrjässä. Lavalla pianon vieressä nuori tyttö pystytti kiikkerää nuottitelinettä. Vallattomat kiharat karkasivat välillä kasvoille. Tyttö heilautti päätään ja siirsi suortuvat viehkeällä liikkeellä korvan taakse. Katseet kohtasivat. Vilkutus ja ujo hymy saivat Tuomaksen sydämen takomaan villisti.

Ovi kävi ja sisään pelmahti markkinointiosaston porukka. Äänekäs puheensorina ja naurun remahdukset palauttivat Tuomaksen maan pinnalle. Vaisusti tervehtien hän käveli työpisteelleen. Sydän pamppaili edelleen.

Seuraavina päivinä Tuomas seisoi taukonsa ikkunaan liimautuneena. Minna tuli aina samaan aikaan patavuorolle. Tuomas joi kahvia ja tuijotti joulukuusen valoja ja Minnan herkästi syttyvää hymyä. Jälkimmäinen oli Tuomaksen mielestä kirkkaampi. Jos oli hiljaista eikä lahjoittajia käynyt, Tuomaksesta tuntui kuin kohtalo olisi ollut hänelle vihainen. Hän keräsi rohkeutta lähteä ulos – olisihan ihan helppoa tehdä lahjoitus ja katsoa, tunnistaisiko patavahti hänet – mutta jalat eivät totelleet. Tuomas pysyi ikkunan takana.

Perjantaina Minna ei tullut patavuorolle. Ihan pian olisi jouluaatto. Tuomas oli ohittanut tilaisuutensa. Torin kuusi näytti yhtäkkiä räikeän arkiselta. Salaperäinen utu oli kadonnut. Työpisteelle kävellessään Tuomas ärähti tarpeettomasti väärään paikkaan eksyneelle ruokalähetille.

Viikonlopun Tuomas täytti olemalla niin touhukas huushollaaja, että äiti, jota hän pistäytyi auttamassa kuusen pystytyksessä, oli ihmeissään ja ajatteli, että poika oli vihdoin herännyt horroksestaan. Sunnuntaina Tuomas ei enää pystynyt olemaan sisällä. Vuokrakaksion seinät ja marketista hätäisesti haalitut joulukoristeet kumisivat onttouttaan. Entä, jos tämä oli sittenkin aivan väärä ratkaisu? Piti saada hengittää raitista ilmaa. Jospa se ajaisi ulos levottomuuden. Lumisade oli vihdoin loppunut, ja koko kaupunki oli kuin postikortti. Tuomas vaelteli puutalo-kortteleiden sokkeloissa näennäisen päämäärättömästi, mutta kuin huomaamatta hänen askeleensa johdattivat hänet vuosien takaiselle reitille.

Tuomas pysähtyi ja tuijotti hetken suurta punaista logoa rakennuksen seinässä. Se oli uusi ja valaistu. Muuten kaikki näytti tavattoman tutulta: vähän nuhjuiselta, mutta lämpimältä. Ihmiset kopistelivat lumisia kenkiään ovesta kulkiessaan. Tuomas seisoi niin syrjässä, ettei kukaan huomannut häntä. Hitaasti hän valui lähemmäs. Oven vieressä olevalta ilmoitustaululta selvisi, että alkamassa oli adventtijumalanpalvelus.

Mainoksessa oli tunnelmallinen kuva Jeesus-lapsesta seimessä. Taustalla näkyi tummaan taivaanrantaan johtava polku. Sen päässä häämötti risti, josta loisti himmeää valoa. Tuomas seisoi Pelastusarmeijan kilven alla. Hän katseli seimeä, polkua ja ristiä ja ymmärsi yhtäkkiä kirkkaasti, mistä tyhjyys hänen elämässään johtui. Hän tiesi, miksi ei ollut onnellinen ja millaista muutosta hän tarvitsi. Juuri silloin hänen takaansa kuului iloisen yllättynyt tervehdys. Hän kääntyi ympäri ja katsoi suoraan Minnan hymyileviin kasvoihin.

Kaisu Leino
kapteeni

Kuvitus: Copilot / Toni K.