Professori köyhien asialla

image description
”Ei köyhyys mikään ilo ole, vaikka se joskus naurattaa.” Köyhyydestä puhutaan paljon näinä päivinä, mutta on siitä puhuttu ennenkin. Rupesin muistelemaan, mitä asiasta sanoo suomalainen kansanviisaus: ”Kulkevat jonossa, kuin köyhän talon porsaat.”, ”Kauan on köyhä kallellaan, ennen kuin kaatuu.”, ”Toivo köyhän elättää, pelko rikkaan tappaa.” Köyhyydestä kertovia sananlaskuja löytyi runsain määrin. Ihmekös tuo, onhan Suomen kansa kokenut nälkävuodet, sen ajan kun leipään piti laittaa puolet petäjäistä. Suomi on selvinnyt monista sodista ja pula-ajasta. Se on nähnyt huiman nousukauden ja kokenut talouden romahtamisen ja juuri kun kansakunta on taas kömpinyt jaloilleen, on uusi talouskriisi iskenyt sitä vasten kasvoja.

Halusin selvittää, mitä asiantuntija sanoo köyhyydestä. Lähdin Helsingin yliopistolle tapaamaan sosiaalipolitiikan professoria Heikki Hiilamoa, jonka toimialaan köyhyyskysymykset keskeisesti kuuluvat. Oikaisin Senaatintorin halki ja bongasin matkalla monta ministeriä ja kansanedustajaa, jotka olivat matkalla Valtioneuvoston talolle. Näin tuttuja kasvoja, jotka vakavin ilmein puhuvat iltauutisissa talouden tilasta. Miehiä ja naisia, jotka päättävät siitä, kuinka käytettävissä olevat rahat jaetaan. Tyylikkäitä pukuja, mustia autoja, isoja salkkuja, vakuuttavia ilmeitä – mutta heitä olin jo kuullut. Nyt halusin kuulla, mitä sanottavaa on professorilla.

Jatkoin matkaani sosiaalitieteiden laitokselle, jossa tapasin Hiilamon hänen työhuoneessaan. Aivan ensimmäiseksi kysyin, miksi köyhyyteen liittyvät kysymykset kiinnostivat professoria, joka alun perin oli valmistunut kauppatieteiden maisteriksi. Hiilamo kertoi, että yrittäjäperheen poikana kauppakorkeakoulu oli luonnollinen valinta, mutta että hän ei oikein koskaan kokenut tätä alaa omakseen. Koulun jälkeen hän päätyi toimittajaksi. Toimittajan työssään hän uudella tavalla kiinnitti huomiota köyhyyteen, joskin oli myös jo ennen tätä ollut kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista. Sitten tuli 1990-luku ja lama, joka pysäytti Suomen ja myös Hiilamon. Köyhyys tuli lähelle myös niinä vuosina, kun Hiilamo työskenteli diakonian ja yhteiskunnallisen työn yksikön johtajana kirkkohallituksessa sekä yksikönjohtajana Diakonia-ammattikorkeakoulussa.

Köyhät teillä on aina keskuudessanne – voiko tälle asialle tehdä mitään?

Hiilamo oli myös ehdokkaana vuoden 2011 eduskuntavaaleissa. Tuolloin hänen tavoitteensa ja vaaliteemansa oli, että Suomesta on rakennettava reilumpi maa. Hän vaati, että tuloerojen kasvu oli pysäytettävä ja köyhyys oli karkotettava. Kysyin, mitä professori ajattelee nyt, vieläkö hän uskoo, että tämä on mahdollista?

– Se on vaikeaa, myöntää Hiilamo, – mutta ei mahdotonta, jatkaa hän saman tien.

Millä keinoilla sitten nämä tavoitteet voitaisiin saavuttaa? 

– Kyse on ennen kaikkea työmarkkinoista, siitä kuka saa työtä ja millä edellytyksin? Myös vajaakuntoisten työllistymistä on tuettava. Suomessa esimerkiksi vammaiset – toisin kuin monessa muussa Euroopan maassa – on jätetty melkein kokonaan työelämän ulkopuolelle. Pitkäaikaistyöttömyys on vaaraksi sekä yksilöille että yhteiskunnalle. On tärkeää, että ihmisillä on mahdollisuus osallistua ja ne joilla on työkykyä, saavat sitä käyttää, sanoo Hiilamo.

Oli alkusyksy, kun tapasin Hiilamon. Ilmat olivat ruvenneet jo synkkenemään, ja Suomen taloudellinen tilanne näytti päivä päivältä synkkääkin synkemmältä. Minun oli pakko kysyä professorilta, eikö ole mitään valoa nähtävissä.

– On toki. Se jo on myönteistä, että poliitikot ovat selvästi kiinnostuneet oikeista asioista ja tekevät kovasti työtä sen eteen, että Suomi voisi paremmin.

Professorin vastaus rauhoitti minua, vaikka samaan aikaan ajattelin niitä päättäjiä, jotka olin nähnyt aiemmin päivällä valtioneuvoston edessä. Voinko luottaa siihen, että miehet mustissa autoissaan vielä muistavat, mitä on elää tavallisen ihmisen arkea?

Julkinen vai kolmas sektori – kuka kantaa vastuun?

Kun eläke tai toimeentulotuki ei riitä elämiseen, yhä useampi tukeutuu vapaaehtoisjärjestöihin apua saadakseen. Pääministerikin on kutsunut varakkaita talkoisiin, lahjoittamaan vapaaehtoisesti omastaan vähempiosaisten hyväksi. Mitä professori ajattelee tästä, onko oikein että julkisia palveluja korvataan vapaaehtoisella antamisella? 

– Vapaaehtoisessa antamisessa taustalla on oikea periaate. Se voi olla signaali, esimerkki muille, mutta vapaaehtoisuuden varaan ei voi sosiaaliturvaa rakentaa. Progressiivinen verotus takaa sen, että Suomi pystyy huolehtimaan kaikista kansalaisistaan. Vahva sosiaaliturva ja vapaaehtoinen antaminen eivät kuitenkaan ole vastakkaisia eivätkä sulje toisiaan pois, tätä mieltä on Hiilamo.

Hän muistuttaa, että moni hyvä asia, jota nyt pidämme itsestään selvänä julkisena palveluna, on alun perin alkanut vapaaehtoispohjalta. Yhtenä esimerkkinä Hiilamo mainitsee Koulukeittiöyhdistyksen, joka rupesi vuonna 1905 tarjoamaan ilmaisia kouluaterioita oppilaille. Missä olisimme tänä päivänä ilman kouluruokailua!

– Kolmannen sektorin tehtävä on täydentää, kirittää ja innovoida, sanoo Hiilamo.

– Yhdistykset, jotka toimivat itse ruohonjuuritasolla, löytävät parhaiten julkisen palvelujärjestelmän aukkopaikat. Ne pystyvät nostamaan epäkohdat esille ja osoittamaan, mikä ei toimi. Yhdistysten tehtävänä on toimia heikkojen äänitorvena ja haastaa julkista sektoria parantamaan palvelujaan. Se, että yhdistykset elävät ja toimivat itse lähellä köyhiä, antaa sanomisille ihan eri painoarvon. Päättäjät ovat usein itse osa valtakoneistoa ja ovat etääntyneet tavallisen ihmisen arjesta.

Kun kuuntelen Hiilamoa, muistan taas miehet valtioneuvoston edessä.

Avaa sinä suusi hiljaisten puolesta, hanki oikeutta syrjityille (Sananl. 31:8)

On hyvä, että on tahoja, jotka yrittävät puhua köyhien puolesta, mutta minua huolestuttaa, kuunteleeko kukaan. Tuntuuko professori Hiilamosta koskaan, että hän taistelee tuulimyllyjä vastaan?

– Tänä päivänä kuka tahansa saa äänensä kuuluville sosiaalisen median kautta, mutta valitettavasti viesti usein hukkuu kakofoniaan. On hyvä, että ihmisillä on mahdollisuus purkaa tunteita, tuulettaa, mutta myös rakentavaa keskustelua tarvitaan. Se turhauttaa joskus, että tärkeät viestit kyllä kuullaan, mutta ei silti toimita niiden mukaan. Ei ehkä ole riittävästi niitä, jotka ovat valmiita ja rohkeita muuttamaan asioita. Perustetaan komiteoita, työryhmiä ja syntyy esityksiä –mutta muutosta tapahtuu harvoin tai se on tuskallisen hidasta, pohtii Hiilamo.

Mutta kyllä aina välillä jotain tapahtuukin. Esimerkiksi vuoden 2012 alussa työttömän perusturvaa nostettiin 22 prosentilla.

– Silloin tuntui hienolta, olimme saaneet aikaan selvän parannuksen, muistelee neuvotteluissa mukana ollut Hiilamo.

Aina välillä kuulen, etteihän Suomessa köyhiä ole, eihän täällä kukaan nälkään kuole. Mitä kommentoi tähän professori?

– Suhteellinen köyhyys on sitä, ettei pysty osallistumaan vallitsevaan elämäntapaan, mistä puolestaan seuraa syrjäytymistä. Erityinen riskiryhmä ovat nuoret, jotka sinnittelevät pitkään toimeentulotuen varassa. Usein heidän kohdallaan näkyy myös ylisukupolvinen köyhyys. Monet heistä ovat lama-ajan lapsia, vastaa Hiilamo.

Suomi taistelee talousvaikeuksien keskellä ja meitä kaikkia kutsutaan talkoisiin, mutta mitä yksittäinen henkilö voi tehdä, mitä minä voin tehdä? Onko professorilla tähän vastausta?

– Voisi osallistua esimerkiksi vapaaehtoistyöhön tai lahjoittaa keräyksiin. Sen lisäksi jokainen meistä voi osallistua keskusteluun julkisesti tai pienemmässä piirissä, neuvoo Hiilamo.

Kiitän professori Hiilamoa haastattelusta. Kysyn, onko jotain, mitä hän haluaisi vielä sanoa.

– Suomi on voittanut isoja vaikeuksia. Tilanne ei ole toivoton. Ne asiat, jotka kulloinkin ovat keskustelussa, saavat ison huomion mediassa. Liian usein kiinnitetään huomiota pelkästään ongelmiin eikä huomata, missä asioissa on edistytty.

Saga Lippo
kapteeni, ohjelmasihteeri

Kuvat: Toni Kaarttinen


Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi

Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa.

Tilaa Sotahuuto tästä