Aaron

Muistelen äitiyttäni, vaellan ajatuksissani vuosia taaksepäin.

 Esikoiseni oli yllätysvauva, emme olleet suunnitelleet asiaa mitenkään. Jos totta puhutaan, niin me ajattelimme, että meille ei tulisi lapsia, ja sen takia asia oli jopa hieman järkytys ensi kuulemalta. Mutta kun se hetki koitti, että sain kuulla testituloksen kesken työpäivän, niin leijuin onnesta tehtaan katossa. En voinut kuvitellakaan, että minä, siis minä, olen saanut näin suuren siunauksen. Minusta tulee äiti. Samoin oli tuleva isä onnellinen, hän oli ostanut minulle ison kimpun ruusuja ja suklaalevyn. Kun tyttäremme syntyi, opettelimme yhdessä vanhemmuutta. Tyttö kasvoi, sai kaksi pikkusiskoa ja vieläpä pikkuveljen. Perheemme oli valmis, jos näin voi sanoa.

Vauvavuodet olivat haastavia, todella haastavia. Mutta me selvisimme. Vuodet vierivät ja lapset kasvoivat. Sitten olimme jälleen yllättävän tilanteen edessä – huomasin odottavani vauvaa. Emme osanneet odottaa moista uutista ollenkaan, ja kuitenkin se oli totta. Lopulta totuimme ajatukseen ja innostuimme; kyllä me vielä jaksetaan yksi lisää, ovathan sisarukset jo paljon isompia. Etsin kirppareilta vaatetta, vauvan vaunuja ja kaikkea mitä tarvitaan, kunnes huomasin uppoavani mustaan synkkyyteen. Suru oli niin valtava, että luulin etten koskaan selviä siitä. Menetimme pienokaisemme ennen kuin saimme häntä ollenkaan syliimme. Sain keskenmenon kolmannen raskauskuukauden lopussa. Vaikka toki tiedän etten voi tietää, oliko hän tyttö vai poika, niin meille hän on Aaron Valte Eleasar.

Jumala on pitänyt meistä huolen joka tilanteessa. Hän valmisti minut ottamaan vastaan uutisen esikoisen tulosta. Sain niin valtavan rakkauden, että se kantoi läpi vaikeiden ja raskaidenkin päivien. Kun sitten vuosia myöhemmin menetimme pienokaisemme, en ollut ikinä kokenut mitään niin suurta tuskaa. Se jätti jälkensä minuun loppuelämäksi – se on Aaronin jälki minun sydämessäni.

Sain kulkea synkkyydessä yhdessä Herran kanssa. Sain huomata, että sama rakkaus kantaa jopa tämän tuskan läpi. Nimenomaan läpi, ei yli. En voi sanoa päässeeni yli siitä, enkä oikeastaan usko koskaan pääseväni. Se kulkee minun mukanani aina, Aaronin jälki. Mutta se ei enää vähennä onnellisuuttani tästä hetkestä, me saamme nähdä hänet kun pääsemme perille.

Vaikka tämä nytkin avaa kipeitä muistoja, niin on se samalla voimavara. Se on todistus minulle siitä, mitä Roomalaiskirjeen 8:28 sanoo: "Me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa, niiden, jotka hän on suunnitelmansa mukaan kutsunut."(käännös RK 2012) Ilman näitä kokemuksia en ehkä osaisi ymmärtää toista äitiä, joka kamppailee jaksamisensa äärirajoilla, joka yrittää jaksaa hoitaa arjen pyörityksen, vaikka suuri tuska kalvaa sydäntä.

Jos annamme Jumalalle mahdollisuuden, niin Hän kääntää meidän murheemme voitoksi. Tiedän, että tämä on helppo sanoa, mutta haluan siitä huolimatta kannustaa jokaista pitämään katseen Kristuksessa, Hän tietää mitä sinä käyt läpi. Ja jos tahdot, Hän voi aikanaan käyttää sinua kulkemaan jonkun toisen rinnalla, ehkä jopa ojentamaan pelastusrenkaan surun ja myrskyn keskelle. Ole turvallisella mielellä, Hän ei jätä sinua milloinkaan yksin.

Nyt olemme jälleen uuden tilanteen edessä: meidän pienen pieni esikoinen, joka syntyi 17 vuotta sitten keskelle helmikuun pakkasia, on muuttamassa pian pois kotoa. Varmasti saan siihenkin Herralta sen mitä tarvitsen, jotta selviydyn ja osaan tukea häntä oikealla tavalla. Onneksi kuitenkin saamme hänet vielä viikonlopuiksi ja lomiksi kotiin, ainakin ensimmäisenä vuotena. Tiedän että kun tämä uusi vaihe nyt käynnistyy, se etenee kuin pikajuna, ja kohta kaikki poikaset ovat lentäneet pesästämme. Mutta niinhän sen kuuluu mennä. Ylpeä olen jokaisesta heistä, näistä arvokkaista lahjoista, joita olemme lainaksi saaneet. On kunnia olla heidän äitinsä.

Eija Kulmala
sotilas
Vaasan osaston avustaja 

Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa. Tilaa Sotahuuto tästä