Ei pelkkiä porkkanoita

Istun kasvihuoneellani paperin ja kynän kanssa. Tämä maaliskuun päivä on käsittämättömän kaunis. Ulkona on muutaman asteen verran pakkasta, mutta sisällä kasvihuoneessa on lämmintä. Minun on vaikea muistaa, milloin taivas olisi ollut näin sininen. Siirrän tuoliani hiukan ja seuraan auringon kulkua taivaalla, haluan olla siinä missä aurinko paistaa. Tahdon tuntea jokaisen säteen lämmön ja antaa kaiken jäätyneen lämmetä jälleen. Puutarhassa on vielä paljon lunta, vaikka auringon innokkaat säteet loistavat minkä jaksavat. Juon kahvia ja haaveilen.

Nyt se on taas tapahtunut, sama juttu joka ikinen vuosi! Aina vuoden alkaessa minuun iskee lähes euforinen elämäninto. Joka kerran se yllättää minut voimallaan. En voi olla huomaamatta sitä intoa, kaipuuta ja lähes lapsellista innokkuutta. Tähän aikaan vuodesta kirjoitan muistiin kukat ja kasvit, yrtit ja mausteet, vihannekset ja juurekset, joita aion kasvattaa ja viljellä. Muistikirjani täyttyvät suunnitelmista ja listoista. Piirrän, kirjoitan, lasken ja suunnittelen. Luulen omistavani kaiken ajan, voiman ja kyvyn maailmassa. Kirjaan muistiin kaikki uudet viljelylaatikot, jotka pitää rakentaa, korjata tai siirtää. Samaan hetkeen mahtuu innostunutta suunnittelua ja aavistus siitä, miten paljon työtä vielä tarvitaan – sitten joskus. Kaikkea pitää kastella, hoitaa ja vaalia. Rikkaruohot on kitkettävä, enkä saa unohtaa monenlaisia pikkutuholaisia, jotka ovat yhtä innoissaan taimistani kuin minä. Minua pitää muistuttaa monta kertaa, että koko homman idea on pystyä nauttimaan siitä, mikä onnistuu. Ei saa jäädä suremaan sitä, mikä ei lopulta onnistu hienosti, saati sitä, mikä totaalisesti epäonnistuu.

Harvemmin kaikki menee suunnitelmieni mukaan, vaikka tietysti tomaatteja kasvaa purkissa, johon istutin tomaatinsiemeniä, ja auringonkukansiemenistä kasvaa upeita ja käsittämättömän suuria auringonkukkia. Mutta lopputulokseen vaikuttaa moni muukin asia kuin vain se, mitä minä teen. Luonnolla on oma tahtonsa, enkä minä voi määrätä lopputulosta. Joskus tulokset yllättävät: oi miten tulikin paljon kauniimpaa ja parempaa kuin mistä osasin haaveilla. Minun täytyy oppia nauttimaan myös matkan varrella. Kun kaivan kukkapenkkiä kumisaappaat kuravellissä (tai siis mieheni kaivaa, minä ”autan”) ja ympärilläni on multasäkkejä ja lapioita sikin sokin – juuri se on hetki, jolloin pitää pysähtyä nauttimaan, tuntemaan ja kokemaan. Istahdan hetkeksi nurmikolle, kenties haen kupin kahvia, ja lepään hieman. Tämä vaiva tässä ja nyt on osa keväällä herännyttä unelmaani.

En voi olla muistelematta mummiani. Minut tuntevat tietävät, että Lydia-mummini oli ja tulee aina olemaan esikuvani. Joskus ikävä hiipii hyvin lähelle, varsinkin silloin kun puuhastelen pihalla. Olisin niin halunnut näyttää hänelle näitä viljelyksiäni, iloinnut hänen hyvistä ohjeistaan. Mielelläni olisin jakanut hänen kanssaan tämän yhteisen harrastuksen, kiinnostuksen puutarhanhoitoon. Sellaisina hetkinä otan esille sievän kielokuvioisen kahvikupin, istahdan rappuselle ja annan auringon lämmittää. Minä hengitän, vapaana, kiitollisena.

Nyt ymmärrän paremmin, miksi porkkanoiden viljely ja ruusujen hoitaminen oli hänelle niin tärkeää. Kyse ei ollut ”pelkistä porkkanoista”. Ne symboloivat mahdollisuutta viljellä ja istuttaa, kasvattamista oman maan mullassa. Kenties siinä olikin kysymys ihmisen ja Jumalan hienosta yhteistyöstä. Pieni ihminen kylvää, hoitaa ja pitää huolen, ja Jumala siunaa kasvun. Muistan ne hetket, jolloin ensimmäiset satokasvit saatiin nostettua ja oli elonkorjuun aika – se oli juhlahetki, sen minä vaistosin ja ymmärsin jo lapsena. Minun lapsuudessani ei todellakaan syöty ”vain porkkanoita”. Mummini ei pitänyt sadonkorjuuta itsestäänselvyytenä – hän oli kiitollinen ja iloitsi onnistumisistaan.

Olen hakenut itselleni lisää kahvia ja istun yhä kasvihuoneella kynä ja paperia seuranani. Pihalla on vieläkin paljon lunta, vaikka lumettomat läikät ovat kasvaneet päivän aikana. Nautin kahvistani ja unelmoin. Haaveilen siitä, mistä niin moni muukin ihminen haaveilee: mahdollisuudesta istuttaa, kylvää ja korjata satoa, kotonani, pihallani, vapaana ilman pelkoa.

Mia-Lisa Dahlqvist
majuri
Ruotsi 

Tämä kirjoitus on julkaistu ruotsiksi Sotahuudon numerossa 05/22

Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa. Tilaa Sotahuuto tästä