Ihmisen hinta

Istuin aikaisin aamulla lähijunassa matkalla töihin. Minulla on tapana pitää kännykkä visusti kassissa ja harrastan harvinaista herkkua: tuijotan ikkunasta ulos ja annan katseen seurata maisemaa. Näkymä on jokaisena aamuna sama, mutta aina löytyy jotain uutta nähtävää. 

On levollista saada viettää hetki ja vain olla muutoin hyvin stressaavassa maailmassa. Takanani istui joukko naisia, oman ikäisiäni, ja keskustelu oli vilkasta ja äänekästä ja tahtomattani kuulin kaiken. Puhuttiin siivouksesta ja matkoista, vaatteista ja työstä ja lopulta päädyttiin puhumaan juhlista, joihin kaikki oli kutsuttu. Juttelusta nousi esille lause ”eihän se ole sen väärti”. Yksi seurueen jäsenistä oli sitä mieltä, että juhliin ei kannattaisi mennä, koska kutsuja ei koskaan annan mitään takaisin. Yksinkertaisesti ei ollut kannattava sijoitus vastata kutsuun ja osallistua juhliin. Oli toinen tapahtuma, jonne kannatti mennä tämän juhlan sijaan.

Kuulen useammin kuin ennen juuri tällaisen ajatuksen: ”mitä hyötyä siitä on minulle”. Siitä on jotenkin tullut menetelmä, jolla arvioidaan tilanteita ja ihmisiä. Tätä pohtiessani tajusin, että olen itsekin menettänyt muutaman ystävän juuri sen tähden, ettei minusta ollut heille mitään hyötyä. Menetys ei ehkä ole suuri, mutta se kertoo jotain meidän tavastamme kohdella toisiamme.

Ihmiselle on helppo antaa hintalappu. Kemialliset aineet ihmisessä maksavat noin yhden euron. On olemassa taulukoita, joihin voi syöttää oman ikänsä, sukupuolen, koulutuksen jne. ja näin saa selville oman hintansa. Poliitikot keskustelevat jatkuvasti siitä, mihin hintaan kansalaisia kannattaa auttaa. Onko meidän maamme avoin pakolaisille, kuinka monelle ja kuinka kauan? Kuinka pitkään on kannattavaa tukea iäkästä ihmistä? Tulisiko meidän auttaa, vaikka emme saisi mitään takaisin?

Entä jos puhumme ihmiskaupasta, jossa ihmisiä, lapsiakin, myydään ja ostetaan surutta! Ostajalla ilmeisesti on oikeus ostaa, kenet haluaa. Tai ostaja ajattelee olevansa arvokkaampi kuin ostettu. Rahassa laskettuna hintalappu on pieni. Mutta hinta, joka maksetaan, on äärettömän suuri. Se mikä tästä tekee hyvin epämiellyttävää, on se, että ihmiskauppaa ei tehdä kaukana vaan ihan lähellä, minun arjessani. ”Se ihana puserohan” oli niin edullinen. Niinhän se oli, mutta joku maksoi siitä kovan hinnan.

Psalmi kahdeksan kertoo ihmisestä näin: ”Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen – mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen”. Ihminen on hyvin pieni osa universumia. Mutta minun arvoni on riippuvainen siitä, että olen olemassa. Se ei muutu tekemäni työn tai persoonallisuuteni myötä. Raamattu puhuu selkeästi ihmisarvosta ja siitä, että meidät on luotu Jumalan kuvaksi. Me olemme arvokkaita, rakastettuja ja toivottuja. Olemassa oleminen riittää siihen, että saan kaiken tämän osakseni.

On aivan eri asia tuntea ihmisen arvo kuin tietää hänen hintansa. Mieleeni hiipii epäusko ja pohdin, mitä minun teoillani on merkitystä maailmassa, joka on aivan ylösalaisin! Ajattelen Stig Dagermanin runon sanoja: ”Et sinä voi maailmaa muuttaa. Rauhoita kiivas sielusi. Yhden vain voit tehdä: toiselle ihmiselle hyvää.” Tämän kehotuksen haluan ottaa mukaani, tehdä toiselle ihmiselle hyvää. Se on sen väärti.

Mia-Lisa Dahlqvist
majuri, henkilöstöyksikön johtaja
Ruotsin Pelastusarmeija