Julkaistu 4.5.2015 13:14
"Jälkijäristysten välissä kävimme ihmisten luona rukoilemassa, se toi heille turvaa"
Lauantaina 25. huhtikuuta Nepalia kohtasi tuho. Aamulla Katmandun pääkaupunkiseutua koetellut 7.9 magnitudin maanjäristys tappoi tuhansia ihmisiä ja jätti kymmeniä tuhansia vaille kotia. Nepalin territorion johdossa oleva majuri Manun Ralte kertoo haastattelussa kokemuksistaan katastrofin keskellä.
Missä olit ja mitä olit tekemässä maanjäristyksen aikoihin?
Olimme hengellisessä kokouksessa ja annoimme juuri puheenvuoroa kirkon jäsenille todistamista varten. (Nepalissa lauantai on pyhäpäivä, joten kokouksemme ovat silloin.) Kuului valtava jyrinä ja maa allamme alkoi täristä. Ulkona ihmiset huusivat ja rukoilivat jumalilleen. Vesiputket repesivät ja katollamme ollut vesisäiliö tuli alas. Lehmät ammuivat, koirat haukkuivat ja varikset pysyttelivät hädissään ilmassa. Rakennus tärisi niin paljon, että oli miltei mahdotonta päästä oven luo, mutta jonkin aikaa yritettyämme pääsimme lopulta ulos.
Mitä teit kun maanjäristys loppui?
Menimme takaisin sisälle ja pidimme kokouksen loppuun. Sen jälkeen menimme äkkiä taas ulos ja olimme sitten sen päivän ja yön ulkona, koska talot olivat niin murtumia täynnä, että niihin oli turvatonta palata. Meillä ei ollut minkäänlaista suojaa, ei telttaa, ei mitään. Satoi ja oli kylmä. Lopulta olimme kolme yötä ulkona ja neljäntenä yönä menimme takaisin rakennuksen sisään.
Hyllyt ja kaikenlaiset esineet – kuten projektorit ja pöydillä olleet tietokoneet – olivat romahtaneet lattialle ja olivat nyt kulkuväylien tukkeena. Jälkijäristyksiä tuli lukuisia, jopa niin paljon että sekosin laskuissani. Menimme sisälle ja tulimme taas ulos, lukuisia kertoja ja vaarasta huolimatta: olimme yksinkertaisesti niin nälkäisiä, että meidän oli pakko yrittää saada ruokaa
Jälkijäristysten välissä menimme ulos ja kävimme ihmisten luona rukoilemassa, se toi heille turvaa. Moni koki olonsa turvallisemmaksi meidän seurassa. Se onkin juuri se syy, miksi olemme täällä. Jumala on suuri.
Mitä ovat ihmisten suurimmat tarpeet tällä hetkellä?
Telttoja tarvitaan valtavia määriä; niitä ei voi täältä ostaa.
Kuinka kauan olet palvellut Nepalissa? Millaista työtä Pelastusarmeija tekee maassa?
Aviomieheni majuri Lalsangliana Vuite ja minä olemme toimineet Nepalissa vuodesta 2009 saakka, eli tulimme tänne jo ihan työn alkaessa. Apunamme ovat tyttäremme Amelia (21) ja Rebecca (18). Pyöritämme monitoimitaloa, jossa paikalliset asukkaat voivat oppia ja tehdä tekstiili- ja käsitöitä. Lisäksi meillä on ohjelma, jossa lapset saavat tulla luoksemme koulun jälkeen: monilla heillä ei ole vakituista huoltajaa, joten antamamme lisäopetus ja apu läksyjen kanssa ovat suureksi avuksi. Avasimme äskettäin myös “Sisarkahvilan” haavoittuvassa asemassa oleville naisille.
Miten pahasti Pelastusarmeijan kiinteistöt vaurioituivat?
Juurikin Sisarkahvila ja sen varastot kärsivät eniten. Se on tärkeä työn muoto, sillä 11 perhettä on suoraan riippuvaisia sen toiminnasta. Avustuksilla voisimme täydentää jälleen varastoa ja aloittaa kahvilan toiminnan uudelleen.
