Kaiken keskellä on Jeesus

Ruotsalainen upseeripariskunta, majurit Anna-Lena ja Christian Paulsson, ovat verrattain uusi näky Pelastusarmeijan päämajalla. He aloittivat territoriossamme helmikuun alussa tuplaroolissa ohjelmasektorin päälliköinä ja Temppelin osaston johtajina. Ennen Suomea he palvelivat aluejohtajina Puolassa. Miten työskentely kolmessa eri maassa on eronnut toisistaan – ja mikä onkaan se yhdistävä tekijä?

Christian ja Anna-Lena Paulsson tulevat aivan eri puolilta Ruotsia, mutta upseerikoulu saattoi heidän polkunsa yhteen.

– Olen kotoisin Helsingborgista, hyvin läheltä Tanskaa. Olen kasvanut pelastusarmeijalaisessa perheessä. Isoäitini, äitini ja veljeni olivat pelastussotilaita, ja isäni oli myös kristillisessä uskossa, Christian aloittaa.

– Minä olen puolestani ylpeästi Pohjois-Ruotsista, Anna-Lena toteaa hymyillen ja jatkaa: – Äitini tuli uskoon parantuessaan vakavasta taudista. Hän oli kuullut Jeesuksesta lapsena Pelastusarmeijan pyhäkoulussa. Äitini muisti, että siellä puhuttiin Jeesuksen kyvystä parantaa. Äitini esitti tämän rukouksen Herralle: ”Jos olet olemassa, anna minun herätä huomenna terveenä”. Ja näin tapahtui. Tämän myötä äidilleni oli hyvin tärkeää lähettää meidät pyhäkouluun.

Ollessaan 13-vuotias Anna-Lena alkoi käydä nuorisokokouksissa. Siellä hän teki uskonratkaisunsa. Hänen kotikylässään Jörnissä ei ollut osastoa, joten joka lauantaiaamu hän otti aamukuudelta bussin 80 kilometrin päähän Arvidsjauriin. Hän yöpyi osastolla ja palasi sunnuntai-iltana kotiin.

– Tulin sotilaaksi, ja olin joitakin vuosia Jällivaaran Malmivaarassa, Ruotsin pohjoisimmissa osissa. Sieltä jatkoin upseerikouluun.

– Minä sain upseerikutsumuksen soittajana kirkkauteen ylennetyn upseerin hautajaisissa. Kuulin sisäisen äänen, joka sanoi: ”Tulet seuraamaan tuon miehen jalanjälkiä”. Myöhemmin sain vielä mielenkiintoisen merkin. Tarvitsin tumman univormun. Eräs rouva soitti ja kertoi miehensä kuolleen jokin aika sitten ja että voisin saada hänen virkapukunsa. Univormu sopi täydellisesti. Minulle selvisi, että puku kuului juuri sille upseerille, jonka hautajaisiin olin saanut kutsun.

Anna-Lena kuvailee kutsuaan arkisemmaksi: – Kävin välillä erään vanhan upseeritoverin kotikokouksissa. Olohuoneessa saattoi olla joskus kolmekymmentäkin ihmistä. Se oli upeaa ja koin sydämessäni, että haluan ottaa ihmisiä luokseni ja puhua heille Jeesuksesta.

Ja kuten alussa todettiin, upseerikoulusta alkoi Anna-Lenan ja Christianin yhteinen matka. Muttei lainkaan saman tien!

– Olin vakuuttunut, että Jumala vaatii uhrautumista ja etten saisi koskaan elämänkumppania tai lapsia. Minun olisi annettava itseni kokonaan Jumalan käyttöön. Christian lähestyi minua useasti ja yritti houkutella treffeille. Minä ajoin hänet pois, Anna-Lena naurahtaa.

Eräässä kadettikokouksessa ”vanhempi Amor” puuttui peliin:

– Olimme kokouksessa Göteborgissa. Eräs vanhempi sotilas johdatti minut katumuspenkille. Oletin, että hän haluaisi rukoilla kanssani. Hän lähtikin pois ja haki Christianin siihen vierelleni ja rukoili sitten meidän yhteisen tulevaisuuden puolesta. Minun piti vielä muutama kuukausi sulatella asiaa, Anna-Lena muistelee hymyillen.

Nuoret valmistuivat upseereiksi 20-vuotiaina vuonna 1984. He saivat molemmat määräykset Tukholmaan, mutta eri puolille kaupunkia. Vuonna 1985 Christian meni asepalvelukseen, ja kesällä 1986 he menivät naimisiin. Heitä on siunattu neljällä pojalla, jotka syntyivät 1987, 1989, 1991 ja 1997.

Vuosien saatossa Christian ja Anna-Lena ovat palvelleet yhdessä osastonjohtajina. Ensimmäinen yhteinen määräys oli Ruotsin eteläisimmässä osassa, Trelleborgissa, josta käsin he kävivät pitämässä kokouksia myös Ystadissa. Osastomääräysten ohella Christian on toiminut myös nuorisosihteerinä sekä piiripäällikkönä niin yksin kuin yhdessäkin.

Puolan puolella

Sitten tuli kutsu maailmalle Puolan aluejohtajiksi Saksan, Puolan ja Liettuan territorioon alkuvuonna 2023.

– Se oli mielenkiintoinen mahdollisuus. Pelastusarmeija Puolassa on hyvin nuori, työ on alkanut vasta 2005. Armeija on siellä myös hyvin pieni. Puola on vahvasti katolinen maa, mikä ei tee työstämme siellä helppoa. Olemme Puolassa kirkko, mutta työtämme ei aina suvaita. Esimerkiksi eteläisessä Puolassa Rzeszòwissa poliisi ja katoliset papit yrittivät useamman kerran estää ihmisiä osallistumasta kokouksiimme. Siksi oli hienoa, että viime vuoden aikana saimme todistaa monista uusista nuorista sotilaista Varsovassa, Christian toteaa iloiten. Nämä nuoret kävivätkin vierailulla Helsingissä viime toukokuussa.

– Nuoret kyllä lämmittivät sydäntämme. Muistan ensimmäisen vuoden kesäleirin. Miten hyvin käyttäytyviä ja kohteliaita teinit olivatkaan! He tukivat nuorempiaan ja olivat todellisia roolimalleja, Anna-Lena muistelee hymyillen.

Christian kertoo, että Puolan armeijalaisista 80 prosenttia on itse asiassa ukrainalaisia. Mittakaavaa, jolla Ukrainan sota vaikutti Puolassa, on vaikeaa täällä kuvitella.

– Sodan alettua noin 10 miljoonaa pakolaista saapui Puolaan. Moni toki jatkoi matkaa, mutta moni myös jäi. Sodan alettua monet organisaatiot riensivät auttamaan. Mutta ketkä jäivät? Pelastusarmeija.

– Monelle jäsenellemme nämä ajat ovat olleet vaikeita, kuten osastonjohtajallemme Varsovassa. Hän on ukrainalainen. Hänellä oli sukulaisia Ukrainassa ja kova huoli heistä. Se on ollut sydäntä särkevää, Anna-Lena sanoo hiljaisesti.

Suuntana Suomi

Nyt majurit Christian ja Anna-Lena Paulsson palvelevat Suomessa, jossa heillä on kaksoisrooli ohjelmasektorin päälliköinä ja Temppelin osaston johtajina. He aloittivat tehtävässä helmikuun alussa.

– Myönnän, että olimme hiukan yllättyneitä saadessamme määräyksen Suomeen. Olimme melko varmoja, että olisimme olleet palaamassa Ruotsiin. Mutta miksi ei? Christian naurahtaa.

– Lapsemme ovat jo aikuisia, joten he eivät tarvitse meitä. Tämä on meille uudenlainen seikkailu, Anna-Lena lisää hymyillen.

Haastatteluhetkellä he ovat ehtineet olla vasta pari kuukautta uudessa tehtävässä, ja kaikki on vielä uutta:

– Meillä on paljon opittavaa ja ymmärrettävää. Päällimmäisenä tehtävänä on tutustua osastoihimme ja sosiaalisen työn toimipisteisiimme ja tavata ihmisiämme kasvotusten. Koemme sen hyvin tärkeäksi. Siitä voimme aloittaa työn kehittämisen pienin askelin, Christian sanoo, ja Anna-Lena täsmentää: – On niin eri tilanne tutustua ihmisiin kasvotusten kuin sähköpostien välityksellä. Eri osastoilla on erilaisia tarpeita ja toiveita, ja haluamme oppia tuntemaan nämä. Upseereina olemme olleet pitkään, joten sitä kautta meillä on varmasti työkaluja ja annettavaa.

Missio on kaiken työn ydin: – Kaiken keskellä on Jeesus. Meillä on kattava sosiaalinen työ, mutta meidän pitää muistaa, mihin työmme perustuu, he kiteyttävät.

Temppelin johtajuudesta Anna-Lena ja Christian iloitsevat. – On mukavaa päästä puhumaan ruotsia, he toteavat hymyillen. – Meidät on otettu vastaan täydellä sydämellä. Näemme osastossa paljon potentiaalia. Tiedämme, että on jäseniä, jotka eivät käy vakituisesti, joten pohdimme tapoja houkutella heitä takaisin.

Helsinki on Paulssoneiden uusi koti. He ovat viihtyneet hyvin.

– Asumme Pasilassa. Alue vaikuttaa mukavalta ja on hyvien kulkuyhteyksien päässä. Rentoudumme tutustumalla kaupunkiin. Koemme myös tärkeäksi, että kun vierailemme muilla paikkakunnilla, niin varaamme myös aikaa niihin tutustumiseen. Se on iso rikkaus ja mahdollisuus.

Hengellisen hyvinvoinnin kulmakivenä ovat hetket aamurukoukselle.

– Hiljentyminen Sanan äärelle ja itsensä hengellinen ravitseminen ovat tärkeitä, sillä vain siten voi olla muille jotain annettavaa, Christian toteaa nyökäten.

– Minulle uusi tapa tutustua Raamattuun on ollut kuunnella sitä. Kuunnellessa keskittyy eri asioihin kuin lukiessa, Anna-Lena paljastaa.

Viimeisenä ajatuksena he haluavat vielä nostaa esiin sen merkitsevimmän asian.

– Olemme täällä toteuttamassa Jumalan valtakunnan työtä. Se on tärkeintä.

Toni Kaarttinen
Kuvat: Toni Kaarttinen

Haastattelu on julkaistu Sotahuudon numerossa 08/2026

Tilaa Sotahuuto tästä