Kaipaukseni kaksi kieltä

Minä pidän kotiin tulemisesta. Sillä ei oikeastaan ole merkitystä, kuinka kauan olen ollut poissa ja kuinka kaukana olen ollut. Kotiin on aina ihana tulla. Vaikka kuinka olisin pitänyt lomamatkalla olemisesta tai retkeilystä, niin kotiin tuleminen on suloista. Ihan tavallisen työpäivän jälkeen tuntuu hyvältä avata kotiovi ja astua sisälle. Ei täällä ole sen kummallisempaa tai merkittävää designia, tuiki tavallinen koti vain. Mutta juuri tämä tavallisuus on sitä, mikä tekee kodista erityisen ja arvokkaan.

Olen kiitollinen siitä, että minulla on koti, paikka maailmassa, joka on minun omani. Ja se, että saan jakaa tämän paikan rakkaan ihmisen kanssa, luo turvallisuutta ja antaa iloa. Kotona on yksinkertaisesti kiva olla.

Jokin aika sitten laskeuduin Arlandan lentokentälle tullessani kotiin Helsingistä, missä olin tavannut äitiäni ja hyviä ystäviä. Tulin kotiin, mutta tulin myös kotoa. Kannan tätä ristiriitaista tunnetta mukanani aina. Olen asunut Ruotsissa koko aikuisikäni. Olen opiskellut ammattini täällä ja olen täällä töissä, täällä on ystäviä ja seurakunta. Joskus koen olevani enemmän ruotsalainen kuin suomalainen, oikeastaan koen niin usein. Mutta Finlandia-hymni ja muutamat haikeat suomalaiset laulut koskettavat sydäntäni enemmän kuin hilpeät ruotsalaiset rallatukset.

Myös psalminkirjoittaja puhuu kodin tärkeydestä. Psalmista 23 voimme lukea: ”Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä, ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.” Se on sydämen koti, tai miksi en ajattelisi, että sieluni saa asua Jumalassa. Siellä voin kokea turvallisuutta, saan rentoutua ja levätä.

Jäin tänne Ruotsiin ja tunsin itseni tervetulleeksi siksi, että minulla oli täällä paikka, josta tuli minun omani. Kirjailija Tomas Sjödin on sanonut osuvasti: ”Se, joka löytää paikkansa, ei vie sitä keneltäkään toiselta.” Juuri näin minäkin koin. Arvostan ehkä eniten täällä Tukholmassa avointa ja hyväksyvää ilmapiiriä. Useimmiten on mahdollista ilmaista mielipiteitään ja ajatuksiaan. Täällä saa jopa olla iloinen ihan ilman syytä. Mutta toisinaan kaipaan suomalaista suoraa ja selkeää kommunikointia (tosin en sellaista tympeää suorasukaisuutta, joka ei pue ketään). Joskus kaihomielellä ikävöin yhteiskuntaa, joka tuntuu vaalivan kulttuuria ja arvoja. Siltä se ainakin näyttää, kun katselen Suomea ruotsalaisen näkökulmastani.

En minä oikeastaan voi vertailla näitä kahta maata. Eroja on niin paljon ja silti todella monia asioita, jotka ovat yhteisiä. Suomi antoi minulle lapsuuden ja juuret. Lapsuudenkoti Kokkolan Rödsössä on aina paikka, joka antoi hyvät lähtökohdat elämälleni. Ruotsi, ja varsinkin Tukholma, on antanut minulle perheen ja arjen kontekstin, joka tekee minusta eheän ihmisen.

Olen täällä Ruotsissa kotona, tunnen kaupungin kadut ja harvoin toivoisin eläväni arkea muualla. Silti saatan kokea olevani muukalainen. Puhun vähän eri lailla, puheestani kuulee, että juureni ovat Pohjanlahden toisella puolella. Sielussani on jotain hyvin suomalaista, vaikka en edes osaa pukea sitä sanoiksi. Olen ylpeä suomalaisista juuristani ja aina kun tilaisuus annetaan, sekoitan arkeeni jotain sinivalkoista.

Minun kaipauksellani on kaksi kieltä.

Mia-Lisa Dahlqvist
majuri, Ruotsi

Tämä kirjoitus on julkaistu ruotsiksi Sotahuudossa 02/2025.

Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa. Tilaa Sotahuuto tästä