Käsi kädessä Suomi-neidon kanssa

image description
Alku ei ollut helppo. Kun Pelastusarmeija tuli Suomeen vuonna 1889, se joutui heti taistelemaan olemassaolostaan. Vastustusta koettiin paitsi yksittäisten ihmisten myös viranomaisten ja kirkon taholta. Ei ollut soveliasta tuoda rumpuja, torvia ja kitaroita kirkkoon. Ei ollut soveliasta käyttää jumalanpalveluksissa sanontoja, joita tavallinenkin kansa ymmärsi. Lehdet julkaisivat kriittisiä artikkeleita, sotilaita pahoinpideltiin, jopa vangittiin, ja osastoja suljettiin. Tämä ei kuitenkaan estänyt Pelastusarmeijaa etenemästä kaupungista toiseen. ”Ei kannata hangoitella pelastusarmeijalaisia vastaan – elleivät he pääse ovistamme, tulevat he ikkunoista tai vaikkapa savupiipuistamme”, totesi eräs poliisikonstaapeli Salon kauppalassa.

Joulukuussa 1917 koitti hetki, josta oltiin jo kauan unelmoitu ja haaveiltu: Suomi julistautui itsenäiseksi valtioksi. Ensimmäisen maailmansodan melskeissä viranomaiset olivat huomanneet tarvitsevansa Pelastusarmeijan apua, ja kaikki vastustus oli lakannut. Itsenäisyyden ajan alkuun mennessä Pelastusarmeija oli avannut Suomeen jo yli 60 osastoa ja kymmenen slummiasemaa. Tämän lisäksi oli perustettu lastenseimiä, naisten turvakoteja, miesten asuntoloita ja muita sosiaalisen työn yksiköitä. Armeija oli valmis palvelemaan vastasyntynyttä valtiota.

Alku ei ollut helppo itsenäiselle Suomellekaan – kuten hyvin tiedämme. Tammikuussa 1918 puhkesi sota, jolla on monta nimeä, ja jonka jättämät arvet eivät ole vieläkään täysin parantuneet. Heti sodan alettua kirjoitti Suomen Pelastusarmeijan tuolloinen johtaja Karl Larsson Sotahuudossa: ”Paraikaisessa luokkataistelussa on ehdottoman tärkeää, että Pelastusarmeijan upseerit ja sotilaat noudattavat ankarinta puolueettomuutta… Pelastusarmeijalla ei koskaan ole ollut muuta kuin yksi tehtävä, ja se on hädän ja onnettomuuden – hengellisen ja aineellisen – lieventäminen ja torjuminen, missä se on ilmennytkään, kysymättä kansallisuutta, yhteiskuntaluokkaa, uskontoa tai poliittisia mielipiteitä.” Sotilaat toteuttivat komentajansa ohjetta ja huolehtivat sodan aikana haavoittuneista ja sotavangeista, niin valkoisista kuin punaisistakin.

Sisällissota päättyi aikanaan, mutta pelastussota jatkui ja laajeni. Uusia osastoja ja työpisteitä perustettiin. Rauhanaikaa ei kestänyt kuitenkaan kauan. Vuonna 1939, kun Pelastusarmeija vietti 50-vuotisjuhliaan, oli Suomi jälleen sodassa. ”Herra, auta meitä hädässämme, äläkä anna meidän hukkua”, rukoili presidentti Kyösti Kallio radiossa. Jumala katsoi rukoilevan kansa puoleen ja tapahtui ”talvisodan ihme”; pieni kansakunta pystyi pitämään puoliaan ylivoimaista vihollista vastaan.

Samaan aikaan kun suomalaiset sotilaat taistelivat itärajalla, Pelastusarmeijakin taisteli omalla rintamallaan jakamalla hengellistä ja aineellista apua. Osastot tarjosivat hätämajoitusta sotaa paenneille siviileille kaikissa niissä kaupungeissa, joiden läpi siirtoväki kulki, ja slummisisaret huolehtivat vanhuksista ja sairaista, jotka eivät kyenneet lähtemään evakkoon.

Lyhyen välirauhan jälkeen oli jälleen lähdettävä rintamalle. Yksi nuorista miehistä, joka vietti elämästään viisi vuotta ”siellä jossain”, oli nuori Pelastusarmeijan luutnantti Jarl Wahlström. Tuskin hän tuolloin aavisti, että itse eräänä päivänä johtaisi kenraalina miljoonan sotilaan maailmanlaajuista armeijaa. Liekö sotavuosilla ollut vaikutus siihen, että Wahlström ollessaan Pelastusarmeijan kansainvälinen johtaja kirjoitti rauhaa ja aseistariisumista puolustavan vetoomuksen YK:n pääsihteerille muistutuksena siitä, että maailman ongelmia ei voida ratkaista väkivallalla. Vetoomuksessa kehotettiin käyttämään rahaa aseiden sijasta kehitysprojekteihin. Tämä kertoo, että Pelastusarmeija on ennen kaikkea rauhan armeija.

Lopulta koitti rauhan aika. Miehet palasivat rintamalta koteihin, joita ei enää ollut. Töitä oli usein vaikea löytää kotiseudulta, ja junat kuljettivat siirtoväkeä pääkaupunkiin. Asuntopula oli huutava, ja Pelastusarmeijan asuntolat täyttyivät yösijaa hakevista. Vähitellen jälleenrakennus pääsi käyntiin, sotavelat maksettiin, teollisuus elpyi ja suuret ikäluokat syntyivät. Pelastusarmeijan pyhäkoulut ja nuorisokomppaniat täyttyivät lapsista ja nuorista.

Elämä Suomessa soljui eteenpäin. Joka kuntaan perustettiin neuvola. Säädettiin työeläkelaki. Peruskoulu antoi kaikille mahdollisuuden yhdenvertaiseen koulutukseen. Vauraus ja hyvinvointi kasvoivat, kunnes koitti 1990-luku ja lama. Nousukauden aikana Pelastusarmeija oli ehkä jäänyt taka-alalle ihmisten mielessä, mutta nyt sitä taas tarvittiin. Pelastusarmeijan Kallion keskustalon ympäri kiertävästä leipäjonosta tuli laman symboli.

Uutisissa kerrotaan, että 100-vuotiaalla Suomi-neidolla menee taas hyvin. Talous on jälleen nousussa ja uuteen vuosisataan lähdetään toiveikkaana. Kaiken tämän keskellä on hyvä muistaa Raamatun viisaan Saarnaajan sanat: ”Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, jotka eivät sinua miellytä.” Pelastusarmeija on edelleen valmiina vastaamaan suomalaisten hengelliseen ja aineelliseen hätään niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina.

Saga Lippo
kapteeni

Kuva: Pelastusarmeijan arkisto


 

Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi

Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa.

Tilaa Sotahuuto tästä