Julkaistu 3.5.2018 10:00

Kuka sinua pitää kädestä?

Suomessa asuessani olen pitänyt yhteyttä perheeseeni pääasiassa FaceTimen kautta. On ilo nähdä lapseni ja lastenlapseni ja jutella heidän kanssaan. Muutama viikko sitten 3-vuotias tyttärentyttäreni soitti minulle; hän oli pukeutunut karhuksi ja halusi näyttää mummille asunsa ja karhunkyntensä. Huomasin, että hän piteli jotakin kädessään, joten tietysti kysyin: ”Mitä sinulla on kädessä?"

Aloin miettiä: ”Mitä minä olen pidellyt kädessäni?”

Yli 30 vuoden upseeriuran aikana minulla on ollut ilo pidellä käsissäni seurakuntaperhettä ja jakaa elämää toisten kanssa. On ollut ilontäyteisiä hetkiä, kun vihkiparit ovat vannoneet valansa ja sitoutuneet toisiinsa. Sitten on juhlittu uuden elämän lahjaa. Ihmiset ovat uskoutuneet minulle kertomalla huolensa ja murheensa. Olen kulkenut heidän vierellään läpi haasteellisten päivien, pysähtynyt perheiden kanssa surun hetkellä. Olen juhlistanut edesmenneiden lähimmäisten elämää.

Olemme kulkeneet läpi kaikenlaisten perhekokemusten yhdessä uskoen, Jumalaa palvoen ja Sanaa lukien.

Elämääni on kuulunut myös äitinä olemisen ihmeellinen haaste: olen pidellyt käsissäni kahta pientä tyttöä. Olen katsonut heidän kasvavan ja kehittyvän, nauranut heidän kanssaan ja itkenyt heidän kanssaan.

Pitelin heitä kädestä, kun he ottivat ensiaskeleensa.

Pitelin heitä kädestä väkijoukon keskellä, jotteivät he eksyisi.

Otin heitä kädestä kiinni, kun heitä pelotti.

Pitelin heitä kädestä ja rukoilin heidän kanssaan, kun he aloittivat koulun. Koska muutimme säännöllisin väliajoin, he aloittivat usein uusissa kouluissa ja saivat uusia ystäviä.

Pitelin heitä kädestä, kun he menivät naimisiin – ja katselin, kuinka heidän kätensä liitettiin aviomiehen käteen.

Pitelin heitä kädestä, kun he syleilivät uuden elämän lahjaa – ja katselin ylpeänä, kun he pitelivät kiinni omien lastensa kädestä.

He ovat jo aikuisia naisia, mutta silti tulee hetkiä, kun he kurkottavat kohti kättäni!

Kun olen äitinä ollut väsynyt tai huolissani lapsistani, en ole ainoastaan pidellyt heitä kädestä vaan tarvinnut jotakuta pitelemään minua kädestä. Kun olen Pelastusarmeijan upseerina jakanut seurakuntaperheeni ilot ja kivut, en ole ainoastaan pidellyt lähimmäisiäni kädestä vaan joutunut kurottamaan kohti Isä Jumalan kättä.

Tiedän, että Hänen lapsenaan voin kurottaa kohti Hänen kättään milloin vain. Luen Psalmista 139:

”Minne voisin mennä sinun henkesi ulottuvilta, minne voisin paeta sinun edestäsi? Vaikka nousisin taivaaseen, sinä olet siellä, vaikka tekisin vuoteeni tuonelaan, sielläkin sinä olet. Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin tai muuttaisin merten taa, sielläkin sinä minua ohjaat, talutat väkevällä kädelläsi.”