Kutsuttu sotilaaksi

Tässä kirjoitussarjassa Pelastusarmeijan sotilaat eri puolelta Suomea pohtivat omaa kutsumustaan ja kertovat, mitä ajatuksia heille on herännyt Kutsuttu sotilaaksi -kirjan äärellä. Tässä kuussa puheenvuoro on Jenni-Maria Rautasella Helsingin osastosta.

Riittävän ehjä peili Jumalan rakkaudelle

Olen 45-vuotias sotilas Helsingin osastosta ja kahden lapsen äiti. Perheeni on kaksikielinen. Poikani myötä olen saanut tutustua Romaniaan ja sen kulttuuriin. Toivoisin voivani viettää enemmän aikaa siellä, mutta valitettavasti työ ja koulu sitovat meidät toistaiseksi tiukasti Suomeen. Työskentelen tällä hetkellä sosiaalialalla, mutta aiemmin työskentelin IT-alalla.

Lapsuuteni oli hieman erilainen kuin useimmilla ikäisilläni, sillä asuin pysyvästi isovanhempieni luona. He olivat turvallisia aikuisia, mutta oman aikakautensa kasvatteja. Sota oli jättänyt jälkensä. Kotimme ei ollut uskonnollinen, mutta sain käydä pyhäkoulussa, ja ehkä sieltä asti jäi kytemään ajatus turvallisesta Taivaan Isästä. Tulin lopulta uskoon kaksitoistavuotiaana luokkatoverini kautta, ja kävin aluksi samassa seurakunnassa kuin hän. Pelastusarmeijaan satuin tutustumaan lukioikäisenä uskonnon kurssin tehtävän kautta. Pelastusarmeija tuntui heti kodilta, ja liityin sotilaaksi silloisen aviomieheni kanssa. Erilaisten elämänvaiheiden myötä jäin pois toiminnasta ja palasin takaisin sotilaaksi muutama vuosi sitten. Pelastusarmeijassa minua on puhutellut ihmisten ja heidän tarpeidensa kohtaaminen ilman syrjintää ja se, että Jumalan rakkautta osoitetaan konkreettisin teoin.

Kohtaamista totuudellisesti

Kun minua pyydettiin pohtimaan aihetta, mitä minulle merkitsee pelastussotilaan sitoumus ”Tahdon noudattaa kristillisiä ihanteita kaikissa ihmissuhteissani”, ajattelin että apua, minä jos kuka olen epäonnistunut juuri ihmissuhteissani niin monella rintamalla. Pohdin, että tahto minulla siihen on, ja siihen olen myös Pelastusarmeijan sotilaana sitoutunut, vaikka en ole sitoumuksessani aina onnistunut. Mitä se sitten käytännössä merkitsee?

Ainakin tiedän, mitä se ei merkitse. Se ei merkitse rajattomuutta, sitä että rakastaa toisia itsensä kustannuksella. Esimerkiksi kiltteys ei ole sama asia kuin rakkaudellisuus, vaan se saattaa perustua haluun miellyttää toista, jotta ei tulisi itse hylätyksi. Kristillisiin ihanteisiin kuuluu jokaisen ihmisen kohtaaminen kunnioittavasti ja arvostavasti, mutta samalla myös totuudellisesti.

Jumalan rakkaus on ehdoton

Työssäni kohtaan monenlaisia ihmisiä hyvin erilaisista taustoista ja elämäntilanteista. Joudun usein pohtimaan omia ennakkoluulojani ja asenteitani. Silloin auttaa, kun muistaa sen, että Jumalan rakkaus jokaista ihmistä kohtaan on ehdoton. Se on ihmisarvon lähtökohta. Jokainen meistä on rakastettu omana ainutlaatuisena itsenään. Tämä on tärkeä tiedostaa kaikissa ihmissuhteissa: tuo toinen ihminen on Jumalalle yhtä arvokas kuin minäkin. Heijastanko omalla käytökselläni tätä ihmissuhteissani?

Aina meillä ei ole mahdollisuutta osoittaa Jumalan rakkautta sanoin, mutta silloin meidän asenteemme ja tekomme puhuvat puolestaan. Monet maahanmuuttajataustaisista ystävistäni ovat vakaumuksellisia muslimeita. He ovat minulle erityisen rakkaita, vaikka en välttämättä pystykään todistamaan Jumalan rakkaudesta sanoin. Rukoukseni on, että he vielä jonain päivänä tulevat tuntemaan sen.

Vanhemmuuden vastuullisuus

Vanhemmuus on vastuullisin tehtävä, joka meille annetaan tässä elämän helminauhassa. Lapset myös kasvattavat ja auttavat löytämään itsestä uusia puolia. Yritän olla turvallinen vanhempi, joka pystyy ottamaan vastaan lasten erilaisia tunteita ja sanoittamaan niitä. Samalla yritän tietoisesti katkaista häpeällä kasvattamisen perinteen. Haluan myös kertoa heille, että Taivaan Isälle he ovat erityisen arvokkaita.

Jumalan armo kasvattaa

Keskeneräisyyteni vuoksi olen vielä rikkinäinen peili, joka heijastaa ympärilleen Jumalan rakkautta vajavaisesti. Olen toiminut itsekin ihmissuhteissani väärin, omista traumoista käsin, ja tuntenut riittämättömyyttä vanhempana. Olen pyytänyt ja saanut paljon anteeksi. Niin kuin eräs ystäväni muistutti Lutherin sanoista: pyhitys on syvenevää synnintuntoa ja riippuvaisuutta Jeesuksesta. Vaatii paljon tuoda omia virheitään Pyhän Hengen valoon, mutta samalla anteeksianto vapauttaa häpeästä.

Onneksi Jeesus on rinnallamme myös silloin kun epäonnistumme ihmissuhteissamme tai lankeamme. Hänen hyvyytensä vetää meitä parannukseen. Pidän siitä ajatuksesta, että Jumalan armo kasvattaa meitä. Meillä Pelastusarmeijassa kannustetaan vahvasti pyhitykseen ja kasvuun, ja se on keskeistä opetuksessamme ja opissamme. Ajattelen, että pyhitystä voi tapahtua ainoastaan samaan aikaan sisäisen eheytymisen kanssa, ja se tapahtuu, kun olemme oksastettuina viinipuuhun, Jeesukseen. Se on Häneen yhteydessä olemista, ja näin meistä kerran tulee riittävän ehjiä peilejä Jumalan rakkaudelle.

Jenni-Maria Rautanen
Helsingin osaston pelastussotilas 

Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa. Tilaa Sotahuuto tästä