Millä minä näen?

Kirjoittamisen hetkellä vuodenaika tarjoilee pimeyttä, sadetta, viimatuulia ja lisää pimeyttä. Tähyilen puutarhaani aikaisin iltapäivästä näkemättä yhtään mitään. Matkalla töihin kurkistelen junan ikkunasta ja näen vain oman peilikuvani. Joskus tuntuu siltä, että tämä pimeys ryömii sieluun saakka, ja sydän on ihan pakkasenpurema. Ja minun tunteeni on se, että en näe mitään muuta kuin pimeyttä ulkona. 

Mutta millä minä näen? Muisti on joskus kehossani. Muistan käsilläni, kun otan esille kahvikupin, keitän kahvia ja laitan aamupalaa. Kykenen kulkemaan ja hahmottamaan pimeässä seinien suojassa, jotka muodostavat kotini tai kulkea tuttuja polkuja pitkin. Pelkästään jokin tuoksu saattaa tuoda selkeitä muistoja lapsuuden kesistä Kokkolassa. Me, jotka kasvoimme 70-luvulla, taidamme saada aivan erilaisia fiiliksiä leveälahkeisista sammareista ja suurista kauluksista kuin tämän päivän nuoret. Muistan kehollani myös sen, että seisoin syksyllä pihalla maalaamassa aitaa. Siitä muistuttaa jomotus käsivarressa. Keho ja iho kantaa muistoja, ja mielestäni on tärkeää luoda uusia muistoja juuri kehon ja aistien kautta. Sillä sanat, jotka muistamme, ovat usein huomattavasti kalpeampia kuin lämpö tai kipu kehossamme. Kehossa olevat rutiinit auttavat minua ja säästävät myös energiaa. Toki voi olla myös päinvastoin: muistan aina enkä koskaan pääse irti kipeistä muistoista. Tuttu ja tunnettu, arkiset rutiinit antavat minulle kuitenkin useimmiten lisää tilaa ja turvallisuutta.

Muistan kehollani. Mutta mitä minä näen? Näen pimeyttä, joka leviää maailmassa. Enkä tarkoita ainoastaan vuodenajan synkkyyttä. Mielessäni on sodat maailmassa, sairaudet, yksinäisyys, rikollisuus, joka on saanut käsittämättömän suuren sijan myös täällä Ruotsissa. Silloin on helppo olla näkemättä ihmisiä yksilöinä, Jumalan luotuina. Näen ulkopinnan, tiettyä käyttäytymistä, ja helposti niputan kaikki ihmiset yhteen ja samaan pussiin. Mutta mihin hävisi ihminen? Minun läheiseni ja lähimmäiseni. Miten minä tulkitsen ympäristöäni? Käytänkö omaa peilikuvaani heijastamaan maailmaani? Olenko minä itse lähtökohtana yrittäessäni tulkita olemassaoloa ja elämää? En voi kehittyä tai oppia uutta, jos ainoa heijastukseni olen minä itse. Tarvitsen toisia ihmisiä päästäkseni eteenpäin, oppiakseni uutta, hioutuakseni ja tullakseni paremmaksi ihmiseksi. Jumala loi meidät elämään yhteydessä toistemme kanssa ja antoi meille tehtäväksi rakastaa toisia kuin itseämme.

Eräässä Pelastusarmeijan laulukirjan laulussa on muutamia ajatuksia, jotka puhuttelevat minua. Laulu antaa toisenlaisen näkökulman siihen, mikä on näkyvää tai minkä kuvittelemme olevan tärkeää. Me ihmiset, minä muiden mukana, olemme nopeita arvioimaan toisiamme ja tuomitsemaan tilanteita ja ihmisten käyttäytymistä. 

“Ei muotoa katso mun ystäväni,
ei ihmisten lailla hän nää.
Niin köyhää ja halpaa kuin rikastakin
hän rakastaa, ystävä tää.” 
Pelastusarmeijan laulukirja vuodelta1990, Nr. 286, Herbert Booth

Kuka sitten on köyhä ja kuka rikas? Se on syvempi kysymys kuin kenellä on rahaa ja omaisuutta. Meidän maailmassamme on paljon köyhyyttä ja rikkonaisuutta. Epäoikeudenmukaisuutta, joka tekee kipeää koko olemassaolossa. Usein hätää löytyy ihmissuhteista, toivottomuudesta tai oman paikan ja tilan puuttumisesta. Mutta laulun sanoma on juuri se, että Jumala ei erottele meitä ihmisiä. Hänen armonsa ja rakkautensa koskee meitä kaikkia, aivan samoilla ehdoilla. Jumalalla on ainoastaan suosikkeja – sinä ja minä. Ja juuri siinä valossa, joka tulee Jumalalta, haluan vaeltaa, ja sen valon kautta haluan nähdä lähimmäiseni.

Mia-Lisa Dahlqvist
Avustava piiripäällikkö
sosiaalisen työn piiri, Ruotsi

Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa. Tilaa Sotahuuto tästä