Pieni suuri Võrun osasto

Kaakkois-Virossa, lähellä Latvian ja Venäjän rajaa, sijaitsee pieni ja idyllinen Võrun kaupunki – ja siellä territoriomme eteläisin osasto. Pelastusarmeija on vaikuttanut kaupungissa vajaat parikymmentä vuotta, ja suurimman osan tuosta ajasta osastoa on luotsannut kenttäkersantti Inge Ojala-Pihlaja. Sotahuuto kävi tutustumassa uusiin tiloihin ja tilanteeseen, jossa tämä sydämellinen osasto ja sen vetäjä ovat tällä hetkellä.

Aurinkoinen sää hellii toimittajaa ja tulkkia, kun saavumme Võruun – 12 000 asukkaan idylliseen pikkukaupunkiin eteläisessä Virossa. Puut vihannoivat, ja tämä tuntuu yhdeltä niistä päivistä, jolloin tuntuisi mahdottomalta olla huonolla tuulella. Huonolla tuulella ei ole myöskään Võrun osaston johtaja, kenttäkersantti Inge Ojala-Pihlaja, joka tervehtii meitä osaston ovella. Puinen perinteinen talo, jonka suuret ikkunat avautuvat kadulle ja jonka sisätilat on modernisoitu hyvällä maulla, tuo puolen vuoden jälkeenkin aina hymyn Ingen huulille. Kaupat uusista tiloista tehtiin 5. joulukuuta, ja vain kymmenen päivää myöhemmin salissa vietettiin ensimmäistä jumalanpalvelusta. Päivää aikaisemmin saliin oli kokoontunut pieni, iloinen joukko viettämään Ingen syntymäpäivää.

– Se oli ikimuistettavaa, Inge sanoo hymyillen ja kertoo muuton taustoista: – Tarvitsimme uusia tiloja jo pitkän aikaa. Võru on niin pieni paikka, ettei vuosikausiin ollut vapaana sopivia tiloja. Kun näimme ilmoituksen tästä, kuukaudessa olimme keskustelleet asioista ja tehneet sopimuksen. Suomen ja Viron johtajiston avulla ja kansainvälisen projektirahaston turvin saimme tehtyä kaupat, joten kiitos heille ja Jumalalle siitä!

– Tämä rakennus on meille suuri siunaus. Se on valmiiksi kunnostettu, niin meidän ei tarvitse toteuttaa remonttia. Pääsimme aloittamaan osaston toiminnot heti muutettuamme. Olemme löytäneet myös vuokralaisia yläkertaan.

Aktiivista toimintaa ja hengen nälkää

Toiminta onkin lähtenyt hyvin käyntiin muuton jäljiltä. Inge kertoo, että osastoon kuuluu noin 25 jäsentä, ja eri ohjelmiin osallistuu keskimäärin viitisentoista osallistujaa. Viikko alkaa tiistaisin naistenkerholla.

– Noh, naisten kerhoon osallistuu myös kolme miestä, joten kaipa sitä pitäisi kutsua sekakerhoksi, Inge naurahtaa.

Keskiviikkoisin on raamatunopetusta ja rukouskokous, torstaisin toteutuu suosittu soppakeittiö, ja viikko huipentuu sunnuntaisin jumalanpalvelukseen. Kerran kuussa on lastenkerho, jonka ajankohta sovitaan aina vanhempien kanssa yhdessä edellisellä kokoontumiskerralla.

– Tarjolla on myös sielunhoidollista tukea. Jos ihmiset haluavat tavata minua kahden kesken, sovimme tapaamiset yleensä perjantaiksi. Hengellisyyden tarvetta on. Ihmiset vierailevat luonani ja puhumme asioista. Monet asiat painavat heitä ja rukoilemme yhdessä. Yritän tarjota toivoa ja rohkaisua.

Inge pitää yllä myös rukouspuhelinta: – Se on tarkoitettu heille, jotka eivät pysty vierailemaan osastolla ja tapaamaan minua toimistoajan puitteissa. Erityisesti yksinäisillä vanhuksilla on suuri tarve tälle rukouspuhelimelle.

Inge kertoo tästä esimerkin: – Eilen minulla oli neljä tällaista puhelua. Tyttäreni Jasmin jo totesikin, että ”Äiti, minäkin haluaisin puhua kanssasi”, hän naurahtaa sydämellisesti.

Sosiaalista soppaa

Yksi osaston suosituimpia ohjelmia on torstain soppakeittiö. Tuolloin reilut kaksikymmentä ihmistä saapuu aterioimaan edullista, makoisaa keittoa ja tapaamaan toisiaan. Tämä on alueen ainoa soppakeittiö.

– Soppakeittiö on ollut upea tilaisuus kohdata ihmisiä, ja monet kävijät ovat jakaneet hyvää sanaa tästä läheisilleen ja ystävilleen.

Inge aloittaa keiton valmistelun jo aiemmin viikolla.

– Tiistaisin käyn ostoksilla hankkiakseni tuoreet tarveaineet, keskiviikkona esivalmistelen, ja torstaina valmistan keiton puoleksipäiväksi.

Tuore keitto onkin saanut paljon kiitosta. Jotkut ottavat sitä myös kotiin vietäväksi perheilleen. Ingellä oli haastattelua edeltävänä päivänä mielenkiintoinen kohtaaminen soppakeittiöllä.

– Eilen keitonjaossa vieraili Võrun kaupunginhallituksen jäsen, joka on myös paikallislehden verkkotoimittaja. Hän kertoi tavanneensa kaupungilla useita ihmisiä, jotka olivat kertoneet hänelle, että he olivat saaneet erinomaisen hyvää keittoa osastollamme. He usuttivat hänet vierailemaan. Hän teki meistä kivan jutun, jossa hän sopan ohella kertoo kaikesta, mitä teemme. Tämä todistaa, että kun palvelemme sydämestämme, tapahtuu ihania asioita, Inge toteaa silmät ilosta säihkyen.

Inge kertoo, että soppakeittiö on hyvä esimerkki osaston työn ytimestä.

– Työmme keskiössä ovat yksinäiset, syrjäytyneet ihmiset, jotka ovat ajautuneet yhteiskunnan reunoille. Ihmiset, jotka haluavat tulla kuulluksi ja huomioiduksi.

Huolia ja juhlia

Inge iloitsee osastoyhteydestä sekä pienessä kaupungissa vallitsevasta ekumenian hengestä.

– Osastomme jäsenet ottavat koko ajan enemmän vastuuta auttaen muun muassa keittiössä. Kun pyydän apua, he tarjoutuvat. Mutta toki aina on tarvetta lisäkäsille, Inge vinkkaa naurahtaen.

– Iloitsen siitä, että alueen eri kirkot työskentelevät yhdessä. Meillä oli juuri viime maanantaina pastoreiden yhteinen rukouskokous.

Vaikeat ajat aiheuttavat kuitenkin huolia. Ingen viidentoista vuoden kokemus Võrun osastosta ja kaupungista antaa perspektiiviä:

 – Tällä hetkellä taloudellinen tilanne on niin vaikea, että kaikki tahoillaan pohtivat, miten selvitä. Moni osaston vanhimmista kävijöistä on jo ylennetty kirkkauteen, mutta on ollut ilo nähdä nuorempien ihmisten tulevan osaston toimintaan mukaan. Olen kuitenkin huomannut, että viime vuosina monet kirkot ovat kipuilleet sen kanssa, etteivät ihmiset ehdi tai halua käydä jumalanpalveluksissa. Elämä on hankalaa, hinnat nousevat ja monet pelkäävät sotaa. Võrussa Venäjän raja kulkee lähellä, ja se aiheuttaa huolta monissa vanhemmissa ihmisissä. Olen saanut rauhoitella heitä, ettei sota ole syttymässä ja elämä voi jatkua.

Elämän jatkumiseen liittyvät myös juhlat. Võrussa vietettiin Pelastusarmeija Virossa 30 vuotta -juhlallisuuksia kahden päivän ajan 17.–18.5. Lauantaina oli ulkoilmakokous kauppakeskuksen edustalla sijaitsevassa puistossa. Tallinnan Koplin osaston torvisoittokunta vastasi musiikista. Alkuillasta lapset kokoontuivat osastolle lastentapahtumaan. Sunnuntaina vietettiin juhlajumalanpalvelusta, johon myös muiden kirkkojen pastorit sekä kaupungin sosiaalitoimen edustajat olivat kutsuttuina. Tämän artikkelin kuvien myötä pääset tutustumaan juhlan tunnelmiin.

Tiedustelen Ingeltä, miksi on tärkeää, että Pelastusarmeija on läsnä Võrussa ja Virossa.

– Monilla on huolia ja pelkoja tulevaisuudesta – meidän tavoitteemme on lohduttaa ja tuoda toivoa.

Sairaanhoidosta Jumalan huomaan

Inge on valmistanut herkullista perunasalaattia. Mustan leivän kanssa se on aivan taivaallista. Tarjoiluista nautiskellen on aika tutustua myös hiukan kenttäkersantti Inge Ojala-Pihlajaan, joka on luotsannut osastoa jo vuodesta 2010. Millainen on hänen elämän- ja uskonpolkunsa ollut?

Inge on 66-vuotias, ja hänen juurensa ovat Länsi-Virumaalla. Hän kasvoi lapsuutensa ja nuoruutensa Neuvosto-Virossa.

– Ne olivat hankalia aikoja. Tuohon aikaan kristillisyys oli kiellettyä. Muistan, että jouluisin isä toi meille kuitenkin joulukuusen. Meidän oli pidettävä verhot ikkunoiden edessä, jotta muut eivät näkisi sitä. Isä muistutti myös, ettei koulussa saanut puhua kuusesta. Se oli vaikenemisen aikaa.

Lukion jälkeen Inge lähti opiskelemaan sairaanhoitoa. Hän kouluttautui sairaanhoitajaksi, jolla oli laajempi koulutustausta ja vastuu. Kyseistä tutkintoa ei enää ole, eikä sille löydy suoraa suomalaista vastinetta.

– Olin sairaanhoitajan ja lääkärin väliltä. Minulla oli enemmän lääketieteellisiä valmiuksia ja valtuutuksia kuin sairaanhoitajalla, Inge selittää ja kertoo työskennelleensä 17 vuotta lääketieteen parissa ja pitäneensä siitä kovasti.

Sitten Inge löysi yhteyden Jumalaan.

– Tyttäreni kävi baptistikirkon pyhäkoulua. Hän kutsui minut katsomaan jouluesitystä, jonka he olivat valmistelleet. Ajat olivat hankalat ja vetosin kiireisiin. Hän kertoi kaikkien toisten äitien tulevan paikalle. Se kosketti minua. Minusta tuntui pahalta, jos tyttäreni olisi ainoa, jonka äiti ei olisi läsnä, joten menin sinne, ja se oli todella kaunis tilaisuus. Saapuessani pastori tervehti minua, ja olin yllättynyt, kun ei minua yleensä näin huomioida. Juhlassa lapset lauloivat kauniisti, pastori piti koskettavan puheen, ja kynttilät ja kuusenkoristeet sädehtivät kilpaa. Kyyneleet valuivat silmistäni. Lähtiessäni oloni oli keventynyt ja tiesin, että haluan palata.

Inge alkoi itsekin vierailemaan baptistikirkossa, ensin jumalanpalveluksessa ja sitten myös raamattutunneilla ja rukouskokouksissa. Kristittyjen parissa oleminen tuntui Ingestä oikealta ja hyvältä.

– Siellä ymmärsin, että haluan tietää ja antaa enemmän. Lähdin opiskelemaan Tarttoon pastoraalista teologiaa.

Inge kertoo, että Jumala on kulkenut mukana hänen kaikilla askeleillaan, välillä tiedostamattakin.

– Teologian opiskelu oli ensimmäisen kuuden kuukauden jälkeen maksullista: 12 000 kruunua (noin 750 euroa) vuodessa. Monelle se oli ylivoimainen maksu tuohon aikaan. Kerroin seurakunnalle ongelmistani. Johdatuksen kautta helluntailainen ryhmä Suomesta sai kuulla ongelmastani, ja he ilmoittivat haluavansa sponsoroida opiskeluni. Se oli todellinen lahja Jumalalta.

Inge opiskeli viisi vuotta, ja hän valmistui pastoriksi 1999.

– Pastorin töitä kuitenkin tein ensimmäisen kerran vasta tullessani Pelastusarmeijaan, Inge naurahtaa ja jatkaa: – Valmistuttuani suuntauduin enemmän sosiaalipuolelle ja työskentelin orpojen ja katulapsien parissa luterilaisen kirkon ohjelmissa. Nämäkin olivat arvokkaita vuosia.

Pelastusarmeijasta uusi hengen koti

Pelastusarmeijan ja Ingen polut ristesivät vuonna 2006, kun Inge sai pestin Pelastusarmeijan päihde- ja kuntoutuskeskuksen Toivon talon johtajana Tallinnassa. Hän kävi Koplin osastossa jumalanpalveluksissa ja tykästyi siihen. Pari kuukautta myöhemmin hän laittoi sotilashakemuksen ja tuli sotilaaksi alokaskoulutuksen jälkeen.

Vuonna 2009 hän kouluttautui kenttäkersantiksi. Samana vuonna silloinen Pelastusarmeijan aluejohtaja Daniel Henderson kertoi pitäneensä Ingeä silmällä ja tarjosi mahdollisuutta toimia pastorin tehtävissä edellisenä vuonna avatussa Võrun osastossa.

– Mietin hetken ja tarkastelin kutsumustani. Kyllä se kutsumus löytyi. Nyt tässä on viisitoista vuotta oltu, Inge toteaa hymyillen. – Nämä vuodet ovat olleet haasteita ja siunauksia täynnä.

Henkilökohtaisessa elämässään Inge on tällä hetkellä äiti neljälle teini-ikäiselle lapselle: Sofia (18), Laura (16), Grete-Liis (14) ja Jasmin (9). Kaksi vanhinta lasta, kaksoset Margarita ja Viktoria, ovat jo nuoria aikuisia. Sofia opiskelee matkailualaa ja Laura cateringia, ja molemmat saavat valmistuessaan sekä lukion että ammatillisen koulutuksen todistukset.

– Se ei ole aina ollut helppoa. Mutta koska olen ottanut tämän vastuun vastaan, niin se on myös kannettava, Inge toteaa rakastavasti. – Jumala on apunani.

Lapset ovat aina olleet Ingen sydämen keskeisin asia. Kuuden kasvattityttären lisäksi hän toimi vuosia huostaanotettuja lapsia vastaanottavien kriisiperheiden yhteyshenkilönä Virossa. Hän toimi myös kriisiperheenä tuolloisen puolisonsa kanssa. Parhaimmillaan Ingellä oli yhdeksän lasta – kuuden kasvattityttären lisäksi kolme lasta hoidossa kriisityön kautta.

– Se oli raskasta, mutta pärjäsimme, Inge huokaisee sydämellisesti.

Nyt, kun Ingen lapset ovat jo isompia ja hän on muuttanut kolmenkymmenen kilometrin päästä Põlvasta Võruun, hän kokee, että hänellä on enemmän aikaa käsissään.

– Osaston suhteen toiveeni on, että yhä useammat nuoret ihmiset löytäisivät meidät ja saisimme enemmän lapsia yhteyteemme. Työskentelemme tämän asian eteen.

Monen lapsen äitinä Inge arvostaa myös omaa aikaa.

– Rakastan luonnossa oloa. Rakastan myös aamun omia hetkiä, jolloin voin meditoida, reflektoida ja rukoilla. Luen myös paljon kaikenlaista kirjallisuutta: kristillisiä kirjoja, elämäkertoja ja kertomakirjallisuutta. Kirjallisuudesta on mielenkiintoista oppia, miten ihmiset käyttäytyvät eri tilanteissa. Siitä voi ottaa itselleen vaikutteita ja oppia uutta.

Kiitämme Ingeä mukavasta hetkestä. Hän lähettää meidät matkaan seuraavin siunaavin sanoin:

– Uskon, että onnellisuuden lähde on olla lähellä Jumalaa.