Porvoossa on pelastettu sieluja jo 135 vuotta

Pelastusarmeijan Porvoon osasto täyttää tässä kuussa 135 vuotta. Sotahuuto kävi katsomassa, mitä kuuluu Armeijan toiseksi vanhimmalle osastolle. Samalla saimme tutustua kahteen sotilaaseen – Pirkko Huhtalaan ja Roope Svartiin – ja heidän uskonelämänsä käännekohtiin.

Pelastusarmeija ja Porvoo – nämä kaksi ovat olleet kytköksissä jo Armeijan ensipäivistä lähtien. Olivathan Pelastusarmeijan koko toiminnan maassamme aloittaneet vuonna 1889 Porvoon Ilolassa syntynyt vapaaherra Constantin Boije af Gennäs, Porvoon Åbergin kartanossa syntynyt Alva Forsius ja heidän läheinen ystävänsä Hedvig von Haartman. Vain vajaa vuosi toiminnan aloittamisesta myös Porvooseen avautui osasto – koko maamme toinen. Yksi tärkeä myöhäisempikin Porvoo-yhteys löytyy: kenraali Jarl Wahlström oli kotoisin Porvoosta, ja hän sai ensi kosketuksensa Armeijaan siellä.

– Perustaja Boije af Gennäsin jälkeläisiin olen törmännyt kaupungilla, kertoo Porvoon osaston nykyinen johtaja, luutnantti Kimmo Nordblom. – Osastorakennus on sijainnut aina samalla keskeisellä paikalla. Aiemmin tässä oli puutalo, jonka tilalle nykyinen kivirakennus rakennettiin nelisenkymmentä vuotta sitten.

Porvoon osaston vuosipäivä on 18.8. Juhlia vietetään syyskuun alussa, lomakauden loputtua. Tiedustelen Kimmolta, miltä tuntuu olla osa näin pitkää historiaa.

– Se tuntuu mielenkiintoiselta. Olemme vähintään kolmanneksi vanhin Porvoon seurakunnista. Rakastan historiaa. Kuinka monta upseeria ja sotilasta näihin vuosiin on mahtunutkaan?

Keskustelemme Kimmon kanssa osaston kahvihuoneessa, jonka seinää koristaa komea, kolmimetrinen maalaus Pelastusarmeijan vaakunasta, sen hengellisen työn tunnuksesta.

– Edelleen monelle kaupunkilaiselle työmme hengellinen puoli tulee yllätyksenä. Siksi olen ottanut tehtäväkseni mainostaa ihmisille osastomme kokoontumisia.

Luutnantti Kimmo Nordblom aloitti Porvoon osaston johtajana toisen vuoden kadettina maaliskuussa 2022. Upseerivihkimyksen jälkeen sama määräys on jatkunut luutnanttina.

– Olen pitänyt Porvoosta, tämä on sopivan kokoinen kaupunki. Täällä on hienoa väkeä, joka on myös ottanut minut hyvin vastaan. On etuoikeus nähdä, kuinka Jumala vaikuttaa täällä. Väki on innostunutta, Kimmo kehaisee joukkojaan. – Olen panostanut siihen, että he tulevat kuulluksi.

Porvoossa toimii noin viidentoista hengen aktiivinen ydinjoukko. – Suurin osa heistä on vapaaehtoisia Armeijan ystäviä. Olemme kuitenkin saaneet myös uusia jäseniä, siitä iloitsen suuresti.

Porvoossa yhteiskristillisyys on läsnä osaston arjessa. 

– Tähän kesti tottua, sillä aiemmat osastoni olivat selkeästi ”armeijalaisempia”, Kimmo hymähtää. – Se on kuitenkin tärkeä arvo minulle, ja liikun mielelläni yhteiskristillisissä yhteyksissä. Olen mukana yhteiskristillisessä Sydänten Lauluryhmässä. Käymme kuukausittain esiintymässä Gammelbackan ostarilla.

Porvoo on kaksikielinen kaupunki ja osasto. Jumalanpalveluksissa tekstit ovat esillä suomeksi, ruotsiksi ja venäjäksi. Sosiaalityön kautta useampi venäjänkielinen rouva on löytänyt Porvoon osaston. Laulut ovat pääasiallisesti suomeksi.

– Meillä on mukana kourallinen ruotsinkielisiä ystäviä. Itselleni on ollut mielenkiintoista tutustua ruotsinkielisiin ihmisiin. Olen tutustunut esimerkiksi mahtaviin veljiin Porvoon ruotsinkielisestä helluntaiseurakunnasta. Itselläni ei ole hyvä kielipää, mutta yritän parhaani. Duolingolla olen harjoitellut, Kimmo naurahtaa.

Virkistyvä osasto

Porvoon osastolla on vireä viikko-ohjelma. Maanantaisin on raamattupiiri, ja kerran kuussa maanantaisin on sosiaalisen työn Soppamajakka. Joka toinen tiistai kokoontuu Uskonelämän ABC. Perjantaisin on rukouspiiri, ja Kimmo käy pari kertaa kuussa perjantaiaamuisin pitämässä päiväkoti Solhemin lapsille pyhäkoulua. Soppamajakan kanssa samalla viikolla perjantaisin järjestetään naisten aamiainen. Sunnuntaisin on jumalanpalvelus.

Kimmo avaa, mikä on Uskonelämän ABC.

– Kussakin tilaisuudessa käsittelemme yksittäistä aihetta. Näin voi pysyä kärryillä, vaikkei aina pääsisi osallistumaan. Olemme esimerkiksi käyneet läpi rukousta ja Jumalan kolminaisuutta. Tälle on varattu puolitoista tuntia, mutta viimeksi keskustellessa meni melkein kolme. Porvoossa ihmiset tykkäävät keskustella, Kimmo sanoo hymyillen.

Edellä mainittujen lisäksi osastolla on järjestetty myös ystäväaterioita ja Liity Armeijamme joukkoihin -kursseja.

Sosiaalista työtä ja Sotahuutoja

Sosiaalinen työ järjestetään osastolla puhelinajanvarauksen kautta. Apu annetaan lahjakortteina.

– Sosiaalisen avun tarve on kasvanut suuresti viimeisen parin vuoden aikana. Maahanmuuttajien määrä on ollut myös kasvussa. Monet uudet ihmiset ovat löytäneet apumme piiriin.

Sotahuudon myynti on ollut aina osa porvoolaista pelastusarmeijaidentiteettiä.

– Sotahuuto on ollut Porvoolle aina tärkeä. Täällä ei ole vuosikymmeniin ollut taukoa myynnissä. Viime vuosina sotilas Lars Johansson on ollut erinomainen myyjä (Toim. huom. Hänestä voitte lukea lisää Sotahuuto 05/2025 artikkelista ”Jumalan siunausta Sotahuutomyynnillä”.). Viime kuukausina Lars ei ole pystynyt elämäntilanteensa takia käymään myymässä, niin olen yrittänyt paikata häntä parhaani mukaan, Kimmo nyökkää ja hymyilee.

Osaston johtaja on osaston nykytilanteeseen oikein tyytyväinen.

– Kyllä. Parhaimmillaan jumalanpalveluksessa on ollut melkein neljäkymmentä osanottajaa. Viimeksi keväällä saimme kaksi uutta sotilasta. Kiitos Herralle!

Kehitysajatuksia on myös ilmassa.

– Olemme suunnittelemassa evankelioivaa toimintaa. Täällä on monta, joilla on tämä aihe sydämellään. Olemme ideoineet myös sellaisia pieniä lehtisiä, joissa olisi QR-koodi, joka ohjaisi lyhyeen kyselyyn. Saisimme palautetta siitä, miten vastaajat saisi seurakuntayhteyteen.

Lopuksi pyydän luutnanttia tiivistämään, mikä tekee Porvoon osastosta erityisen:

– Hyvä kysymys. Tämä on hyvin hengellinen osasto. Asioista voi puhua suoraan. On ollut myös uskomatonta saada kiitosta ja arvostusta vanhemmilta henkilöiltä. Kaikki tosin tulee Jumalalta, Kimmo päättää hymyillen.

Pirkko Huhtala: tahdon palvella

On perjantai, ja iltapäivällä on alkamassa rukouspiiri. Sotilas Pirkko Huhtala on saapunut laittamaan kahvit valmiiksi. Osaston johtaja kutsuu Pirkkoa keittiöpäälliköksi, mikä saa Pirkon heleästi nauramaan:

– Hehe, se on kyllä iso nimike. Kunhan kahvia keittelen ja siivoilen sieltä täältä. Pidän käytännön töistä ja teen niitä mielelläni.

Pirkko on 67-vuotias, ja viimeiset kymmenisen vuotta hän on ollut Armeijan yhteydessä. Kotoisin hän on Järvelästä, Lahden läheisyydestä. Hän muutti noin kolmetoista vuotta sitten Porvooseen lasten perässä. Lastenlapsia on Pirkolle siunaantunut jo seitsemän. – Toivon, että he menestyvät elämässään.

Pirkko on elämänsä aikana tehnyt kaikenlaisia töitä. Hän on toiminut esimerkiksi konekuskina, linja-autonkuljettajana ja kirpparin kassana. Nyt Pirkko ei ole työelämässä.

– Ei kerkeä, hän naurahtaa.

Pelastusarmeija löytyi Porvoosta yhteisten tuttujen kautta: – Olin Porvoon Lähimmäistyö ry:ssä vapaaehtoistyössä Christian Karlssonin ja Tuula Hannelen kanssa. Siellä Christian heitti minulle, että tule sinäkin Armeijaan. Lupasin tulla katsomaan, ja tällä tiellä ollaan.

– Jumalahan tänne lopulta ohjasi, Pirkko sanoo silmät kirkastuen. – Haluan palvella. Kun tekee toisille hyvää, saa itsekin hyvän mielen. Osaston porukka on tullut hyvin läheiseksi ja rakkaaksi.

Jumalan armosta

Pirkko kertoo, että Jumala on ollut hänelle aina läsnä, jo pyhäkoulusta asti. Usko oli kuitenkin koetuksella tyttären menehtyessä.

– Silloin meinasi tulla luopuminen, hän huokaisee. – Tunsin kuitenkin, ettei tapahtunut Herran vika ole. Se antoi minulle uutta toivoa. Kun tiesin, mitä Jeesus oli tehnyt eteemme, vahvistui tunne, että hän kulkee mukanamme jokaisella askeleellamme.

– Olen usein miettinyt Jumalan uhrausta, kun Hän antoi ainoan poikansa, jotta yksikään, joka Häneen uskoo, ei hukkuisi, Pirkko herkistyy hetkeksi. – Jumalan rakkaus meitä kohtaan on valtava. Toiveenani on, että jokainen ymmärtäisi sen merkityksen. Itselläni tämä resonoi itse lapsensa menettäneenä. Sitä tietää, mikä tuska se on. Jos minulta kysyttäisiin, antaisinko lapseni jonkun edestä, niin en antaisi. Minkä armon Jumala on suonut meille!

Hinku oppia

Pirkko on mukana aktiivisesti osaston tilaisuuksissa, ja lisäksi hän käy Vanhamoision Yhteiskristillisen Keskuksen Tallikirkossa teologisessa instituutissa.

– Minulla on iso hinku oppia ja ymmärtää asioita syvemmin.

Pirkosta tuli tänä keväänä pelastussotilas.

– Haluan palvella kokonaisvaltaisesti sekä elää sotilaslupauksen ohjeiden mukaisesti. Ilman Pelastusarmeijaa kokisin elämäni melko tyhjäksi, kun lapsetkin ovat jo aikuisia. Täällä saan olla ”emo” ja pitää toisista huolta, hän sanoo lämpimästi hymyillen. – Sotilasvihkimys oli liikuttava hetki. Lapset ja yksi lastenlapsistani olivat tulleet todistamaan elämäni uutta suuntaa. Sotilaana oleminen on tuonut minulle varmuutta siihen, mitä olen ja mitä teen.

Virkapukuun kesti hetken tottua. – Onhan tämä toki aika tyylikäs, Pirkko naurahtaa.

Tiedustelen häneltä, mitä Armeijassa mukana olo antaa.

– Koen yhteenkuuluvuutta. Ymmärryksen siitä, että haluan tietää enemmän ja ymmärtää paremmin. Tämä on tuonut myös rauhaa, vaikka ainahan minä hösään ja sinkoilen sinne tänne. En minä ole sentään niin pyhäksi muuttunut, Pirkko naurahtaa.

– Elämääni on tullut toivoa. Tosin suojelen itseäni siten, etten seuraa uutisia. Nykyisessä maailmassa kaikki luulevat, että voi sanoa ja tehdä mitä vaan. Puhuin juuri siskoni kanssa, ettei meidän sukupolvellamme ollut sellaista. Meillä oli uskontotunnit, Raamattu ja kymmenen käskyä. Tänä päivänä Kristus on pyyhitty yhteiskunnasta. Älä tapa, älä varasta, älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi. Ihmiset ovat unohtaneet nämä, heiltä on sumentunut oikean ja väärän ero. Rukoilen oikeanlaista herätystä.

Pirkko rukoilee myös, että useampi löytäisi osastoyhteyteen. – Meillä on paljon ajatuksia ja suunnitelmia, ja vapaaehtoisia tarvitaan, hän vinkkaa ja huikkaa lopuksi kadoten keittiöön: – Herra on tie ja totuus! Rukoukset kantavat, sillä ne ovat kuin sade maan päällä.

Roope Svart: ihmeitä Porvoossa

Pieni ryhmä kokoontuu perjantai-iltapäivän rukouspiiriin. Tunti kuuluu nopeasti lämpimässä, siunaavassa ilmapiirissä. Rukouksiin sisältyvät niin eksyneet, pelastusta etsivät kuin uskoa elävät tuntemattomat ja tuttavat.

Pelastussotilas Pirkko Huhtala saa viimeisen sanan: – Jeesus ei kulje kenenkään ohi. Siunaa Herra Porvoota!

Muiden tehdessä lähtöä istun kahville pelastussotilas Roope Svartin kanssa. Hänellä on myös mielenkiintoinen pelastustarina kerrottavanaan. Hän on 38-vuotias, kotoisin Mäntyharjulta ja asunut Porvoossa viimeiset kolme vuotta vaimonsa ja kahden poikansa kanssa. Hän on tehnyt töitä varastotyöntekijänä.

– Olen juuri uudelleenkouluttautunut prosessinvalvojaksi. En ole työelämässä, sillä alallamme on tällä hetkellä se ikävä tilanne, ettei töitä ole oikein tarjolla. Hengellisellä rintamalla Jumala onkin sitten avannut monia ovia, Roope kertoo hymyillen.

Roope tuli uskoon jo lapsena, mutta häntä on koeteltu.

– Tulin uskoon kesäleirillä noin kymmenvuotiaana. Sitten tuli maailmassa käyntejä. Olen käynyt katsomassa, onko ruoho vihreämpää. Ei ole. Oltuani kymmenisen vuotta maailmassa katkeroiduin Jumalalle. Sairastuin MS-tautiin. Olin kohdannut elämässäni jo tarpeeksi pahaa, niin miksi Jumala salli vielä tämänkin? Nämä vuodet kyllä kouluttivat. Kasvoin, ja Jumala näytti, mitä elämä olisi ilman häntä. Se maistui pahalle, niin kuin synnillä on tapana.

– Jumala ei hylännyt minua, vaikka minä olin hylännyt hänet. Kävin läpi viiden vuoden prosessin, jonka päätteeksi pystyin Jumalan toiveiden mukaisesti antamaan anteeksi. Sain uudistua uskossani. Jumala sanoi minulle, että jos haluaisin seurata häntä koko sydämestäni, minun olisi muutettava Porvooseen. Siellä olisi Jumalalla minulle tehtävä. MS-tautini oli tässä vaiheessa jo niin pitkällä, etten kävellyt ilman rollaattoria.

– Herra lupasi, että hän antaa minulle kaiken mitä tarvitsen, jotta voin toimia hänen työläisenään. Jumala järjesti asunnon. Viikko muuton jälkeen menin jumalanpalvelukseen. Esirukoilijat kysyivät, mitä tarvitsen. Kerroin Herran luvanneen terveyden. Puolestani rukoiltiin ja tunsin, kuinka Pyhä Henki täytti minut. Lähdin alttarilta ilman rollaattoria, Roope muistelee Jumalan tekemää ihmettä.

Herra johdatti hänet mutkien kautta Pelastusarmeijaan.

– Minulla oli ajatuksena liittyä toiseen seurakuntaan. Kun meillä piti olla liittymiskokous, niin seurakunta unohti sen. Seuraavalla kerralla itse unohdin. Kolmannella kerralla seurakunta unohti sen jälleen. Otin tämän merkkinä. Pienten mutkien kautta Jumala johdatti yhteisten tuttujen kautta tänne. Pelastusarmeija tuntui heti kodilta. Ihminen tietää, kun on tullut kotiinsa... ja näin tässä kävi, Roope toteaa hymyillen.

Kutsumustiellä

Roope on ollut reilut kaksi vuotta mukana Pelastusarmeijassa, ja viime vuoden alussa hänestä tuli pelastussotilas. Hän on hyvin aktiivinen osallistuja, ja osaston johtaja Kimmo on paljastanut, että Roope on erityisesti kunnostautunut musiikin saralla.

– Jumala on siunannut laulun lahjalla, ja olen saanut käyttää sitä. Laulut ovat koskettaneet ihmisiä. Aamen! Roope huudahtaa hymyillen.

Hän kertoo, että tuntee selkeää kutsumusta.

– Saan täyttää sitä tarkoitusta, johon Jumala on minut johdattanut. Tunnen, että elämälläni on tarkoitus – kirkastaa Jumalan nimeä niillä teoilla, joita saan hänen nimessään tehdä.

Sotilasvihkimys oli Roopelle herkistävä hetki.

– Se kosketti minua itsenäni syvästi. Ajattelin aikaani langenneena, jolloin oli hetkiä, kun ajattelin, että näenkö edes kolmeakymmentä. Tuntui hienolta, että olin päässyt pisteeseen, jossa maallinen elämä oli jäänyt taakse ja Jumala tuonut kokonaan uuden raiteen elämään. Raiteen, joka on kapea, mutta erittäin miellyttävä kulkea, sillä Hän ohjaa ja kulkee mukana.

Roopen vaimo on myös seuraamassa tätä tietä.

– Vaimoni on juuri osallistumassa Liity Armeijamme joukkoihin -kurssille. Näen, että tehtävänämme on voittaa sieluja Herralle. Ihmiset eivät tule itsestään seurakuntaan, joten lähdemme heitä hakemaan, Roope hymähtää pilke silmäkulmassa. – Ihmisillä, erityisesti nuorilla, ei tunnu olevan aikaa. Haluamme antaa aikaa heille. Tavata heitä kaupungilla, ja kuunnella ja keskustella heidän kanssaan. Täällä on jo tapahtunut asioita. Jumala on vienyt vauhdilla eteenpäin. Se on mielestäni merkki siitä, että Hän on tässä mukana.

Roope paljastaa, että upseeriuskin on käynyt mielessä. Tulevaisuus osoittaa, toteutuuko näky siitä. Roopesta henkii, että hän on hyvässä paikassa elämässään.

– Omien kokemuksien kautta olen oppinut, että Jumalan armossa on meille kylliksi. Joka aamu rukoilen Psalmi 91 mukaan: ”Se, joka asuu Korkeimman suojassa ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa, sanoo näin: ’Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani. Jumalani, sinuun minä turvaan…’”

Puhumme vielä lapsista. He ovat Roopelle arvokkain Jumalalta saatu lahja.

– Pyrin antamaan heille aikani, sillä he ovat kasvavassa iässä. Jumala on antanut lapset meille lahjaksi, ja meillä on velvollisuus kasvattaa heidät tuntemaan, kuka on Herramme. Tämä toikin mieleeni todistuksen Jumalan kyvystä nähdä tarpeemme, sillä Hän kuulee lasten pienimmätkin huokaukset. Vanhin poikani halusi kalakeittoa. Olimme juuri käyneet kaupassa, eikä meillä ollut varaa kalaan. Sanoin, että voimme rukoilla. Rukoilimme, ja muutaman minuutin jälkeen puhelin soi. Tuttu ruoka-avusta vastaava henkilö soitti ja sanoi: ”Minulla olisi täällä lohta, et sattuisi tarvitsemaan?” Se oli hyvin nopea rukousvastaus, Roope naurahtaa ja päättää: – Rukoukset saattavat olla vaillinaisia. Kuten tässä tapauksessa, meillä ei ollut myöskään keiton muita tarveaineita. Saimme keiton kaikki ainekset, vaikka olimme vain rukoilleet kalaa. Näin armollinen ja voimallinen on Jumala, jo edeltä käsin hän näkee meidän toiveemme ja tarpeemme.

Toni Kaarttinen
Kuvat: Toni Kaarttinen

Pelastusarmeija Porvoossa