Julkaistu 16.10.2024 07:00

Uusia alkuja ja turhia kuormia

Viime kesänä muutin putkiremonttia pakoon satavuotiaasta talosta vastavalmistuneeseen taloon uudelle, parhaillaan rakennettavalle alueelle. Uusi asunto on kyllä mukava, mutta siinä - samoin kuin koko muutossa - on yksi suuri ongelma: tavaraa on liian paljon. Tokihan oma ensimmäinen aapinen pitää säilyttää, puhumattakaan pärekorinheiton mestaruuspokaalista. Kirjat tuntuvat lisääntyvän kuin itsestään, ja Edenin puutarha jää toiseksi viherkasvieni rinnalla. Käyttötavaran lisäksi huomaan omistavani ison kokoelman tavaroita, joilla on lähinnä muistoarvoa. Joidenkin kohdalla minulla ei ole aavistustakaan, miksi olen ne säilyttänyt.

Kantaessani jälleen yhtä laatikollista roskikseen jään miettimään, miksi on niin vaikea päästää irti vanhasta. Tutut asiat ja rutiinit luovat turvallisuutta. Juuri nyt, juuri tässä ja näin on hyvä. En halua minkään muuttuvan. Pikkuhiljaa esineet, tavat ja ajatukset patinoituvat kuin isoisän vanha taskukello. Vaikkei se enää toimi, siitä ei halua päästää irti. Päivä päivältä ja vuosi vuodelta mukana kuljetettava kuorma kasvaa ja saattaa liimata meidät paikoillemme.

Muuttaessani kuuluin hetken ajan vanhaan ja uuteen. Olisi kuitenkin ollut mahdotonta jäädä elämään yksi jalka kummassakin asunnossa. On uskallettava luopua jostakin vanhasta voidakseen saada tilalle jotakin uutta.  

Viron historiassa on tapahtunut monenlaisia käänteitä jo ennen itsenäistymistä ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Toisen maailmansodan aikana elämä mullistui jälleen, ja usean vuosikymmenen ajaksi Viro joutui osaksi Neuvostoliittoa, kunnes 1990-luvulla se julistautui jälleen itsenäiseksi. Muutokset eivät olleet helppoja, ja osa niiden kuormasta näkyy edelleen virolaisessa yhteiskunnassa. Moni kantaa menneisyyden haavoja mukanaan.

Elokuussa 1989 Baltian maissa oli voimakasta uskoa uuteen alkuun. Euroopan etupiirijaon vuosipäivänä asukkaat muodostivat yli 670 km pitkän ihmisketjun läpi Viron, Latvian ja Liettuan tavoitteenaan vapaus ja uusi alku. Kahden vuoden kuluttua Viro oli jälleen vapaa ja itsenäinen. Muutama vuosi myöhemmin Pelastusarmeijakin pääsi aloittamaan työnsä uudelleen.

Omat varhaisimmat muistoni Pelastusarmeijasta Virossa sijoittuvat 1990-luvun loppupuolelle. Niihin sisältyy monenlaisia uusia alkuja: laivamatkoja myrskyn keskellä Tallinnaan, voileipien tekoa osaston upseerin asunnossa sunnuntain jumalanpalvelusta varten. Lasten leirejä vieraissa tiloissa ja lopulta omassa uudessa leirikeskuksessa Loksalla. Torvensoittoa lasten kanssa. Narvan osaston avajaiset ja Koplin osaston tilan käyttöönotto. Olen kohdannut ihmisiä, joiden on ollut vaikea päästää irti menneisyydessä kummittelevista muistoista ja toisaalta heitä, jotka ovat kiinnittäneet kaiken energiansa uusiin alkuihin.

Eräällä alkuvuosien leirillä lapset edustivat kulttuurien moninaisuutta. Käytössä oli monta eri kieltä, joten vuorovaikutus ei aina ollut helppoa. Ennakkoluuloja oli paljon, ja riitoja syntyi helposti. Eräänä iltana yritin saada ryhmän lapsia rauhoittumaan yöunille ja päätin kertoa heille iltatarinan. Lapsilla ei ollut yhtään kaikille yhteistä kieltä, eikä asiaa helpottanut se, että minun taitoni heidän kielissään olivat hyvin vaatimattomat. Yllättäen tämä yhdistikin koko ryhmän, sillä jokainen halusi kuulla, miten taiteltu paperi osoittautui ristiksi, pääsylipuksi taivaaseen. Harvoin olen kertonut tarinaa niin vähillä sanoilla ja niin monilla eleillä. Harvoin minulla on ollut niin montaa tulkkia, jotka yhteistuumin saivat kertomuksen tulkattua toinen toisilleen sana kerrallaan. Tänä päivänäkään en pysty selittämään, miten se oli mahdollista. Se oli Jumalan ihme.

Kertomuksen ytimessä on kolme veljestä, joiden elämä oli kulkenut hyvin erilaisia polkuja. Isä oli jättänyt heille kaikille arvokkaan perinnön – pääsylipun, josta heidän tuli huolehtia. Osa heistä menestyi kaikessa, mitä teki. Osalla taas kaikki tuntui menevän pieleen. Kun sitten eräänä päivänä heiltä taivaan portilla kysyttiin pääsylippua, vain yhdellä oli se tallessa. Kaikki elämän varrella kerätty omaisuus ja teot tai sanat osoittautuivat merkityksettömiksi. Ratkaisevaa ei ole se, mitä tuomme mukanamme, vaan se, mitä löytyy sisimmästämme. Vain Jeesuksen risti avaa oven taivaaseen.

Tämä ovi on avoinna meille kaikille. Saamme rohkeasti kulkea kohti uutta, mitä tahansa se mukanaan tuokin. ”Minä olen portti. Se, joka tulee sisään minun kauttani, pelastuu. Hän voi vapaasti tulla ja mennä, ja hän löytää laitumen.” (Joh. 10:9). Kuljetaan kevyin kantamuksin!

Kati Kivestö
kapteeni

Tämä kirjoitus on julkaistu ruotsiksi Sotahuudossa 10/2024.

Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi

Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa.

Tilaa Sotahuuto tästä 

Uutinen 14.05.2025

Suomen kirkonjohtajat: Kansainväliset opiskelijat tarvitsevat totuudenmukaista tietoa ja tukea

Kirkkojen ja kristillisten yhteisöjen johtajat esittävät huolensa ulkomaalaisten EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevien opiskelijoiden ahdingosta Suomessa. Suomalaisten viranomaisten ja oppilaitosten yhteistyötä tarvitaan, jotta tällä hetkellä vaikeassa asemassa olevat opiskelijat saavat apua.
Artikkeli 13.05.2025

Ota sanoista vastuu

Kaikki ovat samaa mieltä siitä, että sanoilla on valtaa. Hyvät, lämpimät ja rakastavat sanat luovat perustan turvallisuudelle, yhteisymmärrykselle ja toivolle, mutta kovat ja pahansuovat saavat aikaan juonittelua, väärinymmärrystä, pelkoa ja jopa sotaa. Sanojen käyttämiseen – puhuttuina tai kirjoitettuina – liittyy aina vastuu.
Artikkeli 06.05.2025

Rikas elämä toimituksessa

Majuri Raija Lähteisen elämä on kietoutunut tiiviisti osaksi Sotahuudon 135-vuotista historiaa. Hän on palvellut kolmesti toimituksessa, vuosina 1962–67 ja 1971–77 avustavana toimittajana ja päätoimittajana vuosina 1984–90. Rakkaus teksteihin ja kirjoittamiseen on kulkenut läpi värikkään elämän.
Artikkeli 02.05.2025

Jumalan siunausta Sotahuuto-myynnillä

Sotahuuto täyttää 135 vuotta. Tämä pitkä historia ei olisi mahdollinen ilman ansiokkaita Sotahuudon myyjiä, jotka ovat käyttäneet aikaansa ja persoonaansa tähän tärkeään tehtävään. Nyt tutustumme heistä muutamaan. Heitä kaikkia yhdistää näky Sotahuudosta kohtaamisten mahdollistajana ja evankelioinnin välineenä. Yksi ylitse muiden noussut asia oli se, miten paljon ihmiset arvostavat pientä, mutta äärimmäisen tärkeää toivotusta: ”Jumalan siunausta.”