Vahvasti uskoen Armeijan tehtävään ja tulevaisuuteen

Pelastusarmeijan Suomen ja Viron territorio sai uuden ylisihteerin ja naistyön sihteerin, kun majurit Tero ja Metti Saajoranta aloittivat näissä tehtävissä elokuun alussa.

Istumme päämajan talvipuutarhassa, mikä on sangen juhlallinen nimitys kahvihuoneen katetulle terassille. Tila on kuitenkin viihtyisä ja rauhaisa, poissa toimiston hyörinästä. Tänään paikalla on myös toimistokoira, Teron ja Metin musta cockerspanieli Silu, joka istuu heidän välissään rapsutuksista nauttien.

Olen itse tuntenut Metin (52) ja Teron (53) yli 20 vuotta. Ihmettelemme, mihin tämä ajan hiekka oikein valuu.

– Olin syntymäpäivänäni Armeijan senioripäivillä, Metti naurahtaa.

Pariskunnalla on kaksi aikuista lasta, Jere (31) ja Merima (23).

– Niin, esikoisemme on mennyt tänä syksynä naimisiin, he toteavat vanhemman ylpeyttä ja onnea äänessään.

Saajorannat muuttivat Kuopiosta Sipoon Paippisiin. He ovat viihtyneet erinomaisesti uudessa ympäristössä.

– Maaseutu on ollut aina minun sielunmaisemaani. Metsä alkaa tontin rajalta. Se on mukavaa maastoa kävellä Silun kanssa. Meillä on myös iso piha, jossa koira pääsee juoksentelemaan, Metti kertoo.

Nuorta rakkautta

Terolla ja Metillä on juuret länsirannikolla, Kokkolassa. He tulevat työläisperheistä.

– Asuimme molemmat Kokkolan Koivuhaan lähiössä, johon oli rakennettu kerrostaloja Outokummun ja Kemiran työntekijöille. Se oli sellaista vilkasta lähiönuoren elämää. Välillä vaikeaa ja villiäkin.

Elämä kuljetti molemmat Seinäjoelle, Teron kauppaopistoon ja Metin sairaanhoitajakouluun.

– Opiskelin hetken ammattikoulussa LVI-alaa, mutta ymmärsin nopeasti, ettei se ole minun hommaani. Suoritin vapaaehtoisena varusmiespalvelun ja sen jälkeen jatkoin kauppaopistoon, Tero kertaa.

– Alkuperäinen toiveeni oli kouluttautua eläinlääkäriksi, mutta sen vaati lukiokoulutuksen, johon en halunnut mennä. Terveydenhuolto oli selkeä valinta minulle, koska molemmat vanhemmat olivat työskennelleet alalla. Tein hetken alan töitä ja sitten lähdin maatalousoppilaitokseen lomittajakurssille. Vuosi lehmien kanssa oli minulle kuin terapiaa. Minulla oli haave muuttaa maalle ja työskennellä eläinten parissa, mutta Jumalalla oli toisia ajatuksia, Metti kertoo.

Nuoret tapasivat Seinäjoella Teron ollessa ystävien kanssa pizzalla.

– Etsin Teron käsiini, Metti nauraa ja tökkää häntä kylkeen. – No en tiedä oliko se ihan noin, Tero heittää takaisin.

– En itse asiassa pidä pizzasta. Ehkä yksi syy, miksi hän ihastui minuun, oli juuri tämä. Tero tiesi, ettei joutuisi jakamaan pizzoja kanssani, Metti naurahtaa.

Asiat etenivät nopeasti: vuotta myöhemmin seurasi kihlat, siitä vuoden päästä häät.

– Kun tapasimme, olin ehtinyt juuri viikon verran olla kahdeksantoista, Metti paljastaa.

Vuosi häiden jälkeen kahdesta tuli kolme, kun perheeseen syntyi esikoinen Jere. Toiveissa oli toinen lapsi, mutta Jumala toteutti tämän toisin.

 – Minulla oli kaksi keskenmenoa ja rukoilin Jumalalta, jos meillä ei ole tarkoitus saada toista lasta, niin älä anna minun tulla raskaaksikaan. Meni jokunen vuosi, ja ymmärsimme, että Jumala oli todella vastannut tähän rukoukseen. Pohdimme muita vaihtoehtoja, ja ulkomaan adoptio oli selkeä vaihtoehto.

Tämän kautta perheeseen tuli suloinen pieni tyttö Merima.

– Afrikka tuntui oikealta alusta alkaen, Tero kertoo, ja Metti jatkaa:

– Saimme kokea tällaisen siunauksen. Mummoni sanoi minulle keskenmenojen jälkeen: ”Jonain päivänä sinä kiität tapahtuneesta.” Se tuntui minusta todella pahalta, miten noin voi sanoa surun keskellä. Kun saimme Meriman, niin olen monesti kiittänytkin. Asioilla oli Jumalan johdatus.

Innostava kutsu

Hengellisyyttä ei karsastettu Teron ja Metin lapsuudenkodissa, mutta uskonasiat eivät olleet isossa roolissa arjen keskellä.

– Muistan iltarukoukset ja satunnaiset joulukirkot. Siskoni lauloi myös seurakunnan nuorten kuorossa, Tero muistelee ja Metti kertoo: – Isäni oli lestadiolaisesta kodista, niin uskonasiat ovat olleet aina läsnä. Äitini tuli uskoon minun ollessani kouluikäinen. Sukulaisten mukana olin seuroissa. Lapsenusko on ollut minulla aina vahva, itsestään selvä asia.

Nuoren parin etsikkoaika alkoi, kun Metin mummo totesi kerran kihlaparille: ”Kaikista paras häälahja olisi, jos kumpikin saisitte tehdä parannuksen ja tulla uskoon”

– Siitä alkoi minulla kiinnostus ja etsiminen. Se hetki, että totesin eläväni uskossa, tapahtui Jeren ollessa kolmevuotias. Siinä on viiden vuoden kausi, jonka aikana olen tullut uskoon, mutten pysty sanomaan yksittäistä hetkeä. Se oli minulle enemmän kasvuprosessi kuin yksittäinen tapahtuma, Metti toteaa, ja Tero nyökkää näin olevan hänenkin kohdallaan.

Saajorannat löysivät seurakuntayhteyden porukasta, joka käytti tilanaan Pelastusarmeijan Kokkolan osaston tiloja. Näin syntyi yhteys Armeijaan, mikä alkoi tuntua heistä omalta. Yhteys syntyi 1997, vuoden päästä heistä tuli siviilijäseniä ja äitienpäivänä 1999 heidät vihittiin sotilaiksi. Metti tiesi jo tuolloin, ettei tämä jää tähän.

– Piiripäällikkö Terho Tiainen vihki meidät sotilaiksi. Hän asetti meidät polvistumaan seurakuntaan päin eikä alttarin suuntaan, kuten yleensä on tapana. Siinä polvistuessani koin Jumalan kutsuvan meitä syvemmälle.

Adoptioprosessi siirsi upseerikoulun aloitusta muutamalla vuodella. Perhearjen vakiinnuttua upseerikutsu syttyi uudelleen. Vuonna 2004 he aloittivat opinnot ja 2007 heidät vihittiin upseereiksi.

– Oli hyvä, että käytännön asiat ja elämä viivästyttivät alkua. Saimme pohtia rauhassa ja saada varmistuksen, ettei kutsu ollut vain hetken innostus, vaan pysyvä kaipuu.

Kouluajan he toimivat Helsingin osaston avustajina. Nälkä osastonjohtamiseen oli kova, mutta jälkikäteen he ovat ymmärtäneet, että tilanne oli siunaus.

– Harvalle on suotu mahdollisuus tutustua asioihin rauhassa, Tero toteaa, ja Metti täydentää: – Tässä on ollut selvä kaava, että Jumala pyytää olemaan kärsivällinen ja luottamaan Häneen.

Vuodet Afrikassa

Saajorantojen ensimmäinen osastomääräys luutnantteina johti Jyväskylään, jossa he palvelivat viitisen vuotta. Seuraava iso elämänvaihe kuitenkin kolkutteli jo mielen perukoilla. He saivat kansainvälisen määräyksen Carl Sithole -keskukseen Johannesburgin Sowetoon Etelä-Afrikassa. Se oli lastenkeskus, jossa toimi kaksi lastenkotia ja päiväkoti. Paikkoja oli 90, ja lapsia oli kaksivuotiaista parikymppisiin.

– Saimme tämän vahvan kutsun jo kadetteina, mutta odottamisen teema oli jälleen mukana, sillä tuoreena upseerina oli palveltava kotimaassa ainakin kolme vuotta, Metti paljastaa, ja Tero jatkaa: – Kansainvälisessä johtajuuskoulutuksessa eräällä esiintyjällä oli todella vaikuttava esitys lasten hädästä maailmalla, ja se tuli meille todella iholle. Se inspiroi meidät laittamaan hakemuksen.

Kolme Sowetossa vietettyä vuotta olivat heille rankkoja, mutta äärimmäisen rikkaita. Tero silmissä näkyy haaveileva katse: – Tuo aika sykähdyttää ja synnyttää edelleen kaukokaipuun.

– Se oli aivan eri maailma ja eri haasteet. Oli paljon sopeutumista ja vastuu aivan valtava. Jouduimme suoraan syvään päähän. Yksi ensimmäisistä tehtävistämme oli henkilöstön vähentäminen kolmanneksella neljäänkymmeneen erään projektin loputtua. Keskus sai tietyn määrän valtionavustusta, ja niillä rahoilla oli maksettava ihmisten palkat, ruokittava lapset ja pidettävä paikat kunnossa.

Tiedustelen Metiltä ja Terolta, muokkasiko nämä vuodet heitä.

– Se antoi varmuutta, kun tästä selvisi, niin selviää mistä vaan, Tero hymähtää. – Oli myös hengellisesti rikastuttavaa toimia isossa Pelastusarmeijassa, jossa oli suuri määrä jäseniä ja lapsia.

– Se antaa erilaista perspektiiviä asioihin, kun on nähnyt elämää ja Armeijan toimintaa muualla, Metti kiteyttää ja kertoo myös hymyillen, että näillä vuosilla oli myös suuri vaikutus heidän tyttärensä nykyisyyteen: – Merima työskentelee lastenkodissa. Hän taisi löytää kutsumuksensa Sowetossa.

Afrikasta paluun jälkeen Saajorannat palvelivat viisi vuotta Tampereella ja sen jälkeen päämajassa, Tero ohjelmasektorin päällikkönä, ja Metti aikuis- ja perhetyön upseerina. Tämän jälkeen heidän polkunsa johti kohti Kuopiota.

– Paluu Suomeen oli kieltämättä kulttuurishokki. Tampereella työ lähti hienosti käyntiin, mutta kesti tottua erilaiseen, afrikkalaista hiljaisempaan ja iäkkäämpään osastoon, Tero kertoo.

Metti herkistyy ja huokaisee: – Kieltämättä oli haaveena, että olisimme voineet joskus palata Afrikkaan. Jumala kuitenkin sulki sen oven selkeästi. Paluun jälkeisiin vuosiin on liittynyt unelmista luopumista ja oman mielensä uudelleen järjestelyä. Kun tämän sisäisti, on saanut jälleen kokea uudenlaista mielen vapautta.

Usko vahvaan missioon

Keväällä Saajorannat palasivat päämajaan, Tero jälleen ohjelmasektorin päälliköksi ja Metti avustavaksi ohjelmasihteeriksi erityisvastuunaan lapsi- ja nuorisotyö. Kuitenkin jo muutaman kuukauden jälkeen kaikkien – ja eniten itse Metin ja Teron – yllätykseksi kansainvälisestä päämajasta tuli puhelinsoitto ja ilmoitus elokuun alussa alkavasta määräyksestä Pelastusarmeijan Suomen ja Viron territorion ylisihteerinä ja naistyön sihteerinä.

– Se tuli kyllä puskista! Esikuntapäällikkö sai varmaan aivan väärän kuvan, kun hämmennyksissäni menin aivan hiljaiseksi, Metti naurahtaa sydämellisesti.

– Kyllähän tämä pääsi yllättämään ja säikäyttämään. Pohdin, että onko minusta tähän. Mieleeni palautui Afrikan ajat, että tosiaan kaikesta selviytyy. Olemme valmiita kantamaan isomman vastuun, jonka tehtävät tuovat mukanaan, Tero nyökkää.

Vastuullinen määräys herättää monenlaisia ajatuksia johtajuudesta. Tero on kiitollinen hyvistä suuntaviivoista: – Pyrin olemaan mahdollisimman hyvä johtaja, sellainen, kenen johdolla ihmiset kokisivat työnsä merkitykselliseksi ja missiomme tärkeäksi. Tänä vuonna ilmestynyt uusi strategia antaa vahvan toimintakäskyn ja suunnan.

– Meidän pitää olla valmiita tekemään myös isoja ja kipeitäkin päätöksiä.

– Minua pohdituttaa hengellinen vastuu johtajana. Osastotyössä se on selkeämpää. Mitä enemmän on hallinnollisia tehtäviä, sitä haastavammaksi tulee se, miten pystyy hengellisesti johtamaan ja pitämään huolta ihmisistä. Minulla jatkuu edelleen lapsi- ja nuorisotyön vastuu, ja koenkin sen hyvin tärkeäksi. Lapsi- ja nuorisotyöhön tulee kiinnittää huomiota, jotta meillä olisi myös tulevaisuus edessämme, Metti pohtii, ja Tero täydentää: – Suurimmat haasteet ovat tosiaan tulevien sukupolvien tavoittamisessa. Nuorille pitää antaa tilaa ja mahdollisuuksia osallistua, johtaa ja päättää asioista.

– Strategiamme ajatus yhdestä Armeijasta, eli siitä, miten saamme osastomme, sosiaaliset toimipisteemme ja myymälämme puhaltamaan yhteiseen hiileen, on ensisijaisen tärkeää. Uskoni Armeijan missioon ja siihen näkyyn, miten hengellinen ja sosiaalinen työ kulkevat käsi kädessä, on vahva.

Haastattelu keskeytyy hetkeksi, kun Silu on löytänyt jotain kiinnostavaa lattialta ja on päättänyt syödä sen. Metti on eri mieltä, ja hetken maanittelun jälkeen Silu suostuu sylkäisemään tuolista irronneen nupin. Se vaihdetaan herkkunamuun, ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Tero jatkaa missiosta: – Olemme pienenevä Armeija. Se, miten tulisimme elinvoimaisemmaksi, on suuri haaste. Pitää olla herkällä mielellä rukouksessa.

Rukouksesta puheen ollen, miten vastuullisessa tehtävässä saa pidettyä omasta hengellisestä hyvinvoinnistaan huolta?

– Se on entistä tärkeämpää. Yksi tietoinen asia on, että latasin ääniraamatun raamattuappien rinnalle, jotta sopivina hetkinä voi hiljentyä kuuntelemaan Raamattua. Raamatunluku ja oman hengellisen ravinnon löytäminen on tärkeää. Olen viime päivinä ollut mukana leirien järjestämisissä, ja se on ollut hengellisesti todella ravitsevaa. Ne ovat olleet minulle omia keidaspaikkoja, Metti kertoo hymyillen.

Tero päättää mukavan keskusteluhetken rapsuttaen Silua, joka jälleen tyytyväisenä loikoilee omistajiensa välissä: – Oma henkilökohtainen rukoilu, kuten pieni hetki työpäivän alussa, on minulle hyvin tärkeää. Jumalanpalveluksiin osallistuminen kuulijana on myös hengellisesti hyvää. Se on minulle henki ja elämä. Maaseudulle muuttaminen on tuntunut myös siunaukselta. Koiran kanssa metsään meneminen on hengellisesti maadoittavaa. Siinä nousee esiin kiitollinen mieli, ja hallinnolliset paineet ja muut asiat unohtuvat.