Isänpäivä - elämänmakuinen elokuva pärjäämisestä

Maaliskuun alussa ilmestyy ohjaaja Aleksi Salmenperän uusi elokuva ”Isänpäivä”, jossa Pelastusarmeija ja erityisesti Pitäjänmäen asumispalveluyksikkömme ovat suuresti mukana. Elämänmakuisen draamakomedian yhtä pääosaa esittää Pitäjänmäen yksikössä asuva Tomi Lindfors. Lisäksi avustajina toimii useita yksikön asukkaita. Elokuvan muissa pääosissa nähdään palkitut Tommi Korpela ja Laura Birn, sekä ensimmäiset elokuvaroolinsa tekevät Varpu ja Vilja Rintanen. Sotahuudon haastattelussa ohjaaja Aleksi Salmenperä valaisee, miten tämä erityinen yhteistyö sai alkunsa ja miten kuvaukset asukkaidemme kanssa sujuivat.

Moninkertaisesti palkitun Aleksi Salmenperä n (Miehen työ, Jättiläinen, Tyhjiö) ”Isänpäivä” on rehti draamakomedia elämässä pärjäämisen mittareista. Elokuvassa Pelastusarmeijan asumispalveluyksikön sosiaaliohjaaja Veikko ( Tommi Korpela ) auttaa ystäväänsä Tinkeä ( Tomi Lindfors ) selviämään arjesta asumisyksikössä. Tinke on juonut terveytensä, ja elämää pitää kasassa sen nurjasta puolesta kumpuava huumori. Kun ystävysten bändimenneisyydestä tutun yksinhuoltajaäidin Saimin ( Laura Birn ) teini-ikäiset kaksoset ( Vilja ja Varpu Rintanen ) päättävät selvittää isänsä henkilöllisyyden, etsintä johtaa heidät Tinken jäljille. Saimi aikoo estää kaksosia tapaamasta isäänsä, mutta sotkun keskelle tempautunut Veikko on eri mieltä. Tästä alkaa tarina, jossa osallisena olevat henkilöhahmot käyvät läpi suuren tunnekirjon.

Rehdin elokuvan aidot ihmiset

Elokuva on hyvin elämänmakuinen ja todentuntuinen, ja iso osa siitä on seurausta Pitäjänmäellä asuvan Tomi Lindforsin omakohtaisista kokemuksista elämän sivuraiteilla. Menneisyydessä hänellä oli alkoholiongelma, ja vuonna 2014 hän sai aivoverenvuoden, joka vaikuttaa hänen puheeseensa ja liikkumiseensa. Lindforsilla ja Tommi Korpelalla on vuosikymmenten mittainen tosimaailman ystävyyssuhde.

Ohjaaja Aleksi Salmenperä oppi tuntemaan Tomin kuvatessaan edellistä Tyhjiö -elokuvaansa.

– Kirjoittaessani kyseistä elokuvaa tahdoin Tommi Korpelan esittämälle kirjailijahahmolle ystävän, joka olisi jollain tavalla huonommassa jamassa kuin hän itse. Tommi kertoi, että hänen ystävänsä Tomi voisi olla oikea henkilö tähän rooliin. Tommi toi hänet kuvauksiin. Tomi näytti viihtyvän, ja hän oli hyvä ja luonteva kameran edessä. Näin hänessä käyttämätöntä potentiaalia: hänen lahjakkuutensa ja rohkeutensa, uskalluksen tulla häpeilemättä esille. Hän ei ammattilaisnäyttelijän tavoin pysty välttämättä vetämään roolia, vaan joutuu paljastamaan itsensä. Tätähän toki toivon ammattinäyttelijöiltäkin, Aleksi toteaa hymyillen ja jatkaa: – Sovimme Tommin ja Lauran kanssa, että yritän kirjoittaa heille tarinan, joka olisi rakennettu Tomin ympärille. Siitä kaikki alkoi.

Tomin persoona teki Aleksiin vaikutuksen.

– Hän oli niin supersydämellinen ja hänestä huokui eletty elämä. Sitä on vaikea näytellä. Minulla on elokuvissa suuri tarve pyrkiä totuudellisuuteen. Pidän siitä mahdollisuudesta, että elokuvassa voi käyttää amatöörinäyttelijöitä, jotka enemmän tai vähemmän näyttelevät itseään. Se on minusta virkistävää, koskettavaa ja uskottavaa. Siinä on rajoitteita, mutta paljon todistusvoimaa.

Tomi ei ollut elokuvan pääosanäyttelijöistä ainoa amatöörinäyttelijä. Isäänsä etsiviä kaksosia näyttelivät ensi kertaa elokuvanteossa mukana olleet Vilja ja Varpu Rintanen.

– Se oli onnenpotku. Casting-tilaisuuksissa ei ole usein identtisiä kaksosia. Tyttöjen oikea taekwondoharrastus pääsi myös osaksi elokuvan tarinaa. Olen selkeästi mieltynyt siihen, että mikä on totta ja olemassa, sitä kannattaa käyttää. Tämä päti myös Pelastusarmeijaan asunnottomuustoimijana. Halusin erityisesti tässä elokuvassa olla uskollinen todellisuudelle, Aleksi tarkentaa.

Vahvan ripauksen todellisuutta toivatkin Pitäjänmäen asumispalveluyksikön asukkaat, jotka toimivat elokuvassa avustajina. Aleksilla oli toiveissa kuvata yksikössämme, mutta se oli unohdettava käytännön haasteiden vuoksi. Kuvauspaikaksi valikoitui Keravan vanha kunnantalo.

– Paikka oli ahdas, mutta uskottava, Aleksi nyökkää. – Pääsimme vierailemaan Tomin kämpillä pariin otteeseen, ja otimme siitä vaikutteita hänen asuntoonsa elokuvassa. Tässäkin kohtaa halusimme olla rehellisiä sille, mikä on totta.

Kuvaukset asumispalveluyksikön asukkaiden kanssa olivat Aleksille jännittävät, mutta antoisat.

– Jännitin sitä etukäteen, mutta sehän meni loistavasti! Kerroimme heille, ettemme odota heiltä näyttelemistä, vaan tilanteissa mukana elämistä. He suoriutuivat siitä todella hyvin. Sanoisin, että jopa paremmin kuin elokuva-avustajat yleisesti, jotka usein kokevat, että heidän pitää kohottautua elokuvaa varten. Eletty elämä näkyi näissä ihmisissä, ja he eivät sitä hävenneet. He olivat todella reippaita ja sitkeitä. Heillä oli myös yllättäviä improvisaatiotaitoja. Olin tästä yhteistyöstä hyvin iloinen.

Rehellisen katseen tekijä

Elokuvasta voi löytää monenlaisia teemoja, kuten asunnottomuus, päihdeongelmat, yksinhuoltajuus, isyys – mutta kaiken keskiössä on kyse elämässä pärjäämisestä. Aleksi kertoo, että käsikirjoitusvaiheessa elokuvan tarina sai uuden suunnan.

– Aluksi elokuvan piti kertoa isän ja tyttären välisestä suhteesta, mutta se tuntui liian helpolta. Nyt tarinassa yksinhuoltaja on kasvattanut lapset ja esiin tulee isähahmo, joka uhkaa tätä asetelmaa. Äiti näkee tilanteen niin, että lapset saisivat huonon rakennuspalikan elämäänsä tutustuessa isäänsä. Tarina on monisyisempi ja kiehtovampi.

Aleksin elokuvissa usein kerrotaan lämmöllä ihmisistä, jotka ovat kokeneet vastoinkäymisiä elämässään. Tiedustelen hänen näkemystään tästä.

– Laitan ihmiset epäonnistumaan siinä, missä itse pelkäisin epäonnistuvani ja tutkin sitä kautta häpeää ja selviytymistä, Aleksi pohtii.

– Olen tehnyt myös elokuvia, jossa ihmiset toimivat häikäilemättömästi ja moraalittomasti. En sanoisi, että olen lämpimän katseen spesialisti. Tässä elokuvassa minulle oli selvää, että haluan katsoa tasapuolisesti ihmisiä. Se on mielestäni tässä tarinassa oleellista. Keskiössä on ihminen, joka elää tietyllä tavoin varjoissa ja yhteiskunnan laidalla. Halusin nostattaa kysymyksiä, miten voisimme liikuttua ja kiinnostua tällaisen ihmisen kohtalosta, jota emme haluaisi alun perin nähdä? Miten nähdä ihmisessä arvo riippumatta hänen aikaansaannoksistaan tai yhteiskunnallisesta asemastaan? Elokuva on tavallaan helppo tapa katsoa tällaista ihmistä, jolle saatamme kadulla kääntää katseemme pois. Se ei ole inhoa, vaan sitä, että kohtaaminen tuo asioita iholle ja tekee meille surullisen ja vaikean olon. Tunne epäoikeudenmukaisuudesta on häiriötekijä arjessamme.

Muutamalla Pelastusarmeijan edustajalla oli mahdollisuus nähdä elokuva ennakkoon. Kerron Aleksille, että olimme kaikki vaikuttuneita siitä, miten hyvin elokuva tuo esiin toimintamme todellisuuden ja hengen.

– Se, että näitte tämän todenmukaisena, tuntuu minusta suurelta kehulta ja kiitokselta. Parilta muulta katsojalta sain palautteen, että he kokivat katsovansa dokumenttia. En tiedä, tarkoittivatko he sitä kehuna, Aleksi naurahtaa ja jatkaa: – Otan sen kuitenkin niin, sillä koen elokuvan tuolloin onnistuneen siinä, mitä halusimme luoda. Yhteistyö ammatti- ja amatöörinäyttelijöiden välillä on saumatonta, eikä eroa voi nähdä.

Ennakkokatselussa oli myös kostuneita silmäkulmia.

– Tämä on minulle ensimmäinen elokuva, jonka testinäytöksissä ihmiset ovat liikuttuneita. En tiedä olenko vanhentunut, tai onko tarina onnistunut välittämään jotain koskettavaa. Tarinassa on eri tasoja, jotka resonoivat ihmisissä, Aleksi toteaa kiitollisena.

Hän haluaa myös kiittää saumattomasta yhteistyöstä.

– Pitäjänmäen asumispalveluyksikön johtaja Pasi Lehto oli todella auttavainen alusta alkaen. Hän ymmärsi heti, mitä olemme tavoittelemassa. Vieraillessani yksikössä olin vaikuttunut työstä, mitä siellä tehdään. On vielä olemassa tällaista pyyteetöntä toimintaa, joka pyrkii auttamaan vähäosaisia ja ongelmissa olevia. Iso hatunnosto työntekijöille.

Haastattelun päätteeksi pyydän Aleksia vielä kertomaan, mitä hän toivoo katsojien saavan elokuvasta.

– Toivon, että katsomisen jälkeen olisi hiukan helpompi jäsentää omaa paikkaa tässä elämän kaaoksessa. Jos elokuva herättää jonkinlaisen arvostuksen ja kunnioituksen ihmisyyttä kohtaan, se olisi todella hienoa. Ymmärrän toki, että se on jo paljon vaadittu, hän päättää hymyillen.

Toni Kaarttinen

Kuvat:
Sami Kuokkanen / Tekele Productions 2025
Toni Kaarttinen

Isänpäivä elokuvateattereissa 6.3.2026