Kahden kulttuurin kantaja

image description
Näin maaliskuussa vietämme naistenpäivää, ja tasa-arvo on ollut yksi Pelastusarmeijan periaatteista aivan alusta asti. Majuri Natalia Penttisen juuret ovat Neuvostoliiton aikaisella Venäjällä – ja tasa-arvo oli myös siellä hyve. Tässä jutussa tutustumme Nataliaan ja hänen mielenkiintoiseen elämäntarinaansa.

Olet syntynyt Neuvostoliitossa. Voitko kertoa hiukan lapsuudestasi?

– Synnyin 70-luvulla Voronežin kaupungissa Etelä-Venäjällä. Olin perheemme esikoinen, kaksi vuotta myöhemmin syntyi veljeni. En tunne tarkasti sukutaustaamme, mutta tiedän, että isäni oli kotoisin Siperiasta Baikal-järven rannalta. Lapsena sain kuulla tarinoita hänen nuoruudestaan kuin satuina. Isäni muutti Voronežiin 19-vuotiaana. Hän on itse rakentanut talon, jossa vanhempani edelleen asuvat. He olivat insinöörejä, isäni teki töitä sähköinsinöörinä lentokonetehtaalla ja äiti työskenteli tehtaalla, joka valmisti kaivinkoneita. Äitini kävi läpi kaikki tehtaan laskelmat. Kun hän jäi eläkkeelle, työlle ei ollut jatkajaa, vaan hänet piti korvata tietokoneella, Natalia naurahtaa.  – Töistä jääminen oli hänelle kova pala, mutta nyt hänellä on puutarha ja lastenlapset, joille hän saa antaa aikaansa ja rakkauttansa.

– Olin vilkas ja utelias lapsi. Asuinalueellamme eli paljon lapsia ja teimme asioita, mitä lapset tekevät, esimerkiksi kiipeilimme puissa. Se oli onnellista lapsuutta. Se oli Neuvostoliitossa aikaa, jolloin kaikki tuntui hyvältä. Emme olleet tietoisia kaikesta, mitä tapahtui taustalla. Ihmisillä oli töitä ja lapset pääsivät päiväkoteihin, kouluun ja opiskelemaan. Elimme suojaisassa ympäristössä.

Natalia oli hyvin kiinnostunut oppimisesta ja koulusta.

– Opin lukemaan jo 4-vuotiaana. Istuin isän vatsan päällä, kun hän luki lehteä ja luin lehden toista puolta. Odotin innokkaasti koulun alkamista. Ehdin olla viikon koulussa, kun mursin kyynärpääni pahasti ja jouduin sairaalaan useaksi kuukaudeksi. Olin sairaalassa puolet ensimmäisestä luokasta. Pystyin kävelemään, joten tutustuin muihin sairaalassa oleviin lapsiin. Erään pojan äiti oli opettaja, ja pyysin häntä opettamaan minua. Hän käski äitiäni tuomaan kirjani sairaalaan. Niin sain yksityisopetusta, Natalia toteaa hymyillen.

– Vanhemmat olivat vastuullisia, mutta samalla sallivia, he opettivat minut kohtaamaan maailman. Rakastin leirejä. 8-vuotiaana aloin käydä pioneerileireillä. Leirit olivat kolmen viikon mittaisia, ja niillä oli paljon yhteisöllistä yhdessäoloa ja erilaisia harrastekerhoja. Opin muun muassa pelaamaan shakkia, uin ja harrastin teatteria. Leireillä oli aina paljon porukkaa, ja joka leirillä eri lapset. Ei minulle niiltä pysyviä kavereita jäänyt, mutta noiden viikkojen aikana he olivat parhaat ystäväni, Natalia naurahtaa.

Vanhempasi olivat insinöörejä, ja tämä ura kiinnosti myös sinua?

– Vanhempieni lisäksi suvussa oli muitakin tieteisiin ja tekniikkaan suuntautuneita. Setäni oli tekninen piirtäjä ja hänen vaimonsa mikrobiologi. Vietin hänen kanssaan paljon aikaa, ja halusin itsekin opiskella mikrobiologiaa. Insinööriys oli toinen asia, joka kiinnosti. Olin kiinnostunut siitä, miten asiat toimivat. Pyrin kaikkiin alueen yliopistoihin ja pääsin ympäristötekniikan insinöörilinjalle. Näin nämä kaksi mielenkiinnon kohdettani kohtasivat.

– Opiskelu oli mielenkiintoista, kuten harjoittelujaksotkin. Tein diplomityöni veden uusiokäytöstä tehtailla. Tiedekunta oli uusi, ja maailmassa nousivat pintaan uudet ekologisuusstandardit, mutta samalla vaikutti, ettei resursseja ole riittävästi ympäristöongelmien kohtaamiseen ja niiden ratkaisemiseen.

Olen kuullut, että Neuvostoliitto oli yllättävänkin tasa-arvoinenyhteiskunta?

– Kyllä, Neuvostoliitossa naisilla oli tasavertaiset mahdollisuudet opiskella ja saavuttaa ura. Esimerkiksi meidän tiedekunnassamme oli enemmän naisia. Myös äitini oli asemassa tehtaalla, jossa hänen alaisuudessaan työskenteli lukuisia miehiä. Uskon, että jos olisin jatkanut alalla, minulla olisi ollut mahdollisuudet edetä urallani. Opiskelijatoverini, jotka ovat jatkaneet, ovat saavuttaneet monia asioita.

Työurasi lähti kuitenkin eri suunnalle. Miten Pelastusarmeija tuli osaksielämänpolkuasi?

 – Olin toisen vuoden opiskelija, kun kohtasin Pelastusarmeijan. Huomasin olevani hyvä myös ihmisten, enkä vain koneiden ja prosessien kanssa, Natalia toteaa hymyillen.

– Elin vaihetta, jossa etsin merkitystä elämälleni. Tuolloin Neuvostoliitto oli juuri murtunut, Tšetšenian sota oli käynnissä, ja olin itse kasvamassa aikuiseksi – niin olin silmät ja korvat auki maailmalle.

Pelastusarmeija oli palannut 90-luvun alussa Venäjälle, ja vuonna 94 avautui osasto Voronežissa. Osaston ensimmäiset upseerit olivat majurit John ja Narelle Rees Australiasta.

– Tähän liittyy hauska tarina. Majurit olivat hotellin vastaanotossa tiedustelleet, kuka voisi auttaa heitä tutustumaan kaupunkiin. Serkkuni poikaystävä oli kävellyt aulassa ohitse ja kuullut tämän keskustelun. Hän lähestyi heitä ja kertoi tyttöystävänsä osaavan erinomaisesti englantia ja jääneen juuri työttömäksi. Hän voisi auttaa. Serkkuni kautta Reesit oppivat tuntemaan perhettämme.

– Osastolla alkoi kristinuskoa esittelevä raamattupiiri, ja serkkuni kysyi, voisinko tulla mukaan. Lupauduin, sillä minua kiehtoi, että mitä tämä usko on? Mikä ihmeen Raamattu? Mikä ihmeen Pelastusarmeija? Kaikki sanat olivat niin vieraita Neuvostoliitossa asuneelle ateistiperheen jäsenelle.

Neuvostoliitossa uskonto oli kielletty, mutta sen hajoaminen ja siitä seurannut kaaos avasi myös mahdollisuuksia uskonnollisille toimijoille. Monet kirkkokunnat saapuivat maahan. Myös Pelastusarmeija teki paluun, sillä se oli toiminut Venäjällä ennen vallankumousta.

– Kristinusko oli vieras käsite perheessämme. Isoäitini oli ateismin opettaja koulussa, joten hän varmisti, ettei kukaan perheessämme usko mihinkään, Natalia naurahtaa. – Puhuimme Jumalasta siitä näkökulmasta, että häntä ei ole olemassa.

Kristillisessä uskossa, arvoissa jatoiminnassa oli jotain, joka resonoi sinussa?

– Etsin tuolloin merkitystä elämälleni ja pohdin ihmisarvoa, sillä ympärillä tapahtui kaikenlaista. Naapurimme kuoli huumeisiin, Tšetšenian sodassa menehtyi monia ja kaupungissa jengit aiheuttivat ongelmia. Tämä kaikki sai minut pohtimaan ihmiselämän arvoa.

– Saimme raamattutunnilla evankeliumin Markuksen mukaan. Se oli sellainen sentin paksuinen kirjanen. Serkkuni katsoi sitä ja sanoi: ”No ei tämä mikään Dostojevski ole, kyllä tämän illassa lukee”, Natalia naurahtaa. – Emme ymmärtäneet lukemaamme, mutta illoissa opimme ymmärtämään tekstin tarkoituksen. Tunneilla meille tarjottiin eri-omainen dialogin mahdollisuus, he olivat myös kiinnostuneita siitä, miten me näemme ja koemme nämä asiat. Ihmisten totuuden etsimistä arvostettiin, ja meillä oli tilaa epäillä ja kyseenalaistaa asioita. Opimme heiltä paljon, ja saimme integroida kuulemamme omiin kokemuksiimme ja elämäntilanteeseemme.

Onko sinulla erityistä uskoontulokokemusta?

– Viimeisen raamattuillan päätteeksi katsoimme Jeesus-elokuvan. Elokuvan lopussa tulee rukous, jossa kysytään, haluatko ottaa Jeesuksen vastaan. Noiden lopputekstien aikana tulin uskoon. Rukous vastasi kysymykseeni elämän tarkoituksesta ja ihmiselämän hinnasta: Jeesuksen ristinkuolema ja ylösnousemus, se että hän uhrautui meidän kaikkien puolesta, kosketti minua. Löysin rauhan.

Nataliasta tuli pelastussotilas, ja myös hänen äitinsä tuli uskoon.

– Hän on kertonut, että se johtui siitä, kun hän näki millainen vaikutus Jeesuksella oli minuun, villiin teiniin. Se oli koskettanut äitiäni syvästi. En koskaan julistanut uskoani, mutta oli jännittävää nähdä, miten ihmiset reagoivat muutokseeni.

Koit myös upseerikutsumuksen?

– Olin ollut vuoden Pelastusarmeijassa. Nuorisokonferenssimatkalla pohdin, mitä voisin tehdä kärsivien ihmisten hyväksi. Miten voisin helpottaa ihmisten oloa? Saarnan aikana mieleeni nousi: ”Sinä olet vastaus. Sinä voit vaikuttaa työn kautta.” Pelastusarmeijan kontekstissa se tapahtuu palvelemalla upseerina. Halusin seurata tätä vastausta, jonka sain Jumalalta rukouksiini.

– En lähtenyt upseerikouluun kuitenkaan heti, vaan seuraavan kolmen vuoden aikana suoritin yliopisto-opintoni loppuun ja samalla kypsyin ihmisenä. Tuona aikana olin aktiivisesti mukana osaston työssä ja minulla oli mahdollisuus kehittää osaston lapsi- ja nuorisotyötä. Se oli hienoa aikaa.

Upseerikoulun myötä saavuit Suomeen. Voitko kertoa siitä?

– Opiskelun piti tapahtua Moskovassa. Kokelassihteeri soitti ja sanoi, että sinun kannattaisi alkaa järjestää passia ja kansainvälistä matkustuskirjaa, sillä se tapahtuisikin Suomessa. Se oli shokki niin minulle kuin vanhemmillenikin. He olivat vasta tottuneet ajatukseen, etten seuraa heidän polkuaan työuralla, ja nyt olin muuttamassa pois maasta.

Opiskelu tapahtui SFOT:ssa kurssikeskus Petrassa Kauniaisissa. SFOT oli IVY-maiden eli entisten Neuvostoliiton maiden upseerikoulu, joka toteutettiin Suomessa. Natalian kurssikaverit tulivat Moldovasta, Georgiasta ja Ukrainasta.

– Opetus tapahtui englanniksi ja käännettiin meille venäjäksi. Teimme tehtävät venäjäksi, ja sitten ne käännettiin takaisin englanniksi. Tuohon aikaan Google-kääntäjä oli alkutekijöissään ja käännökset olivat mitä sattuu, Natalia naurahtaa.

Tapasit tulevan miehesi kadettikoulun aikaan. Miten se tapahtui?

– Tapasin Tonin kuusi viikkoa Suomeen saapumisen jälkeen kadettien retkellä Porissa. Toimimme jumalanpalveluksessa englanninkielisen saarnaajan tulkkeina. Vasta jälkikäteen esittäydyimme toisillemme, Natalia toteaa hymyillen. – Tonikin oli aloittamassa upseerikoulun, ja kävikin niin, että hän tuli meidän kouluumme. Vuoden opiskelimme yhdessä, eri kadettikursseilla tosin. Valmistuin, ja Toni valmistui vuotta myöhemmin.

Naimisiin nuoripari meni heti kuin pääsi.

– Vanhojen sääntöjen mukaan minun piti odottaa, että Tonikin on valmistunut upseeriksi. Tonin oltua viikon upseerina menimme naimisiin. Myöhemmin meille syntyi kaksi poikaa, jotka ovat nyt teini-ikäisiä nuoria miehiä. Tänä vuonna juhlistamme liittomme kahdettakymmenettä vuotta.

Upseeriuteen kuuluvat määräykset. Mikä oli ensimmäinen määräyksesi?

– Vuosituhannen vaihteessa Suomessa oli paljon venäjänkielisiä paluumuuttajia, inkerinsuomalaisia. Harvat heistä osasivat Suomea, joten erityisesti Helsingin alueella oli paljon hankkeita ja projekteja, jotka oli suunnattu heidän kotoutumisprosessiinsa. Pelastusarmeija otti kontaktia heihin Mikonkadun kansainvälisen osaston puitteissa. Tapasimme venäjänkielisiä nuoria Asematunnelissa, jossa heitä silloin hengaili paljon. Kutsuimme heitä osastolle kahville ja pullalle. Myöhemmin kehittyi teemoitettua toimintaa, kuten keskustelu- ja musiikki-iltoja. Tämän pohjalta sain määräyksen kehittää venäjänkielistä työtä paluumuuttajille yhteiskuntaan integroitumisen näkökulmasta. Olin itse samanlaisessa tilanteessa, joten toimin heille kanssakulkijana.

Tätä seurasivat määräykset muualla Suomessa.

– Vaikka Helsinki oli ihana, niin pyysimme yhteistä määräystä, jossa voisin syventää tuntemustani suomalaisesta kulttuurista. Saimme määräyksen Jyväskylään, jossa olimme neljä vuotta. Se oli täydellinen paikka kaikin puolin, sain kuulla ihanaa, puhdasta suomen kieltä. Sain siellä ensimmäiset suomalaiset ystävät, jotka kestivät kuulla suomen puhumistani, Natalia naurahtaa. – Myös lapset syntyivät noiden neljän vuoden aikana, joten sekin tuo pintaan hyviä muistoja.

– Seuraavaksi saimme määräyksen Kouvolaan, jossa olimme kolme vuotta. Tuolloin opin, miten erilaisia Suomen kaupungit ovat. Vaikka Suomi ei ole suuri, niin alueelliset erot voivat olla. Vasta Kouvolassa koin kulttuurishokin. Se kokemus oli myös tärkeä, sillä se syvensi ymmärrystäni Suomesta ja suomalaisista.

Kouvolan jälkeen Penttiset saivat määräyksen päämajaan, Natalia nuorisoupseeriksi ja Toni toimitukseen.

– Työni nuorisoupseerina sisälsi paljon matkustamista, ja Toni tuki pitämällä perheestämme huolta. Nämä vuodet opettivat, että olemme hyvä tiimi, mutta pystymme toimimaan hyvin myös itsenäisesti. Olemme molemmat kokeneet henkilökohtaisen kutsun tähän työhön, ja se kantaa meitä edelleen.

Viimeiset viisi vuotta olette palvelleet Turussa. Millaisia nämä vuodet ovat olleet?

– Aivan ihania! Turku on aina ollut meille erityinen paikka. Kun menimme naimisiin, niin teimme pienen häämatkan tänne. Ihastuimme ja ajattelimme, että tänne voisi palata vaikka joka vuosi. Niin teimmekin, joten täällä asuminen on tuntunut hyvin kotoisalta. Täällä on ystäviä ja tekemistä.

Viime vuosi oli hyvin merkillinen koronapandemian vuoksi. Millainen haaste koronakuukaudet olivat teille?

– Tämäntapaisen viruksen leviäminen oli odotettavissa, vaikka mittasuhteet ovat yllättäneet varmasti meistä jokaisen. Olemme aina olleet joustavia työssämme ja elämässämme, joten kun kohtasimme tämän tilanteen, katsoimme toisiamme ja totesimme, että nyt järjestäydymme niin, että voimme toteuttaa työtä tässä uudessa tilanteessa. Etätyön oppiminen, uusien rutiinien luominen sekä yhteydenpito virtuaalisesti, mikä oli monille uutta, oli haaste. Mutta samalla se oli mahdollisuus. Halusimme tuoda toivon viestiä, ettei tämä tilanne kestä ikuisesti.

– Siirsimme hartaudet nettiin, missä Tonin ammattitaidosta oli paljon apua. Kesään asti julkaisimme ennalta nauhoitettuja hartauksia, ja viime elokuusta lähtien olemme julkaisseet jumalanpalveluksistamme livestriimauksen. Noin kolmannes seurakunnastamme on ollut paikan päällä turvavälit ja hygieniasuositukset huomioiden, ja loput ovat ottaneet osaa internetin välityksellä. Vaikka saatamme tehdä virheitä, tärkeintä on, että viesti Jumalan rakkaudesta saadaan ulos ja pysymme yhteyksissä rakkaisiin seurakuntalaisiimme, Natalia toteaa lämpimästi hymyillen.

– Henkilökohtaisesti huomasin, että epidemian alku toi esiin muistoja ajasta, jolloin Neuvostoliitto oli kaaoksessa ja elämässä kaikki epävarmaa. Opin joustavuutta ja hetkessä elämistä tuolloin – suunnittele suuresti, mutta tee asia kerrallaan rauhassa.

Sinulla on määräys myös kokelassihteerinä. Mitä tämä tehtävä sisältää?

– Olen Pelastusarmeijan upseereiden rekrytoija. Lähtökohtaisesti etsin ihmisiä, jotka voisivat tulla upseereiksi. Käyn heidän kanssaan keskusteluja ja kartoitamme kutsumusta ja sitä, miten he voisivat palvella. Design 4 Life -viikonloput ovat olleet hyviä työkaluja syventyä kutsumuksen äärelle. Tämä työ vaatii paljon rukousta sekä ymmärrystä ja herkkyyttä Pyhälle Hengelle ja ihmisten sanoille. Onneksi en tee työtä yksin, vaan minulla on tukena kokelastoimikunta. Ryhmä ihmisiä, joiden kanssa voimme peilata näitä hakemuksia.

Miten arvokkaita uudet sotilaat ja kadetit Armeijalle ovat?

– Jokainen on Jumalan lähettämä vastaus rukoukseen. Joskus olen pohtinut, voisiko Armeijaa olla ilman upseereita. Upseereilla on oma tärkeä roolinsa. Se yksi niistä tehtävistä, joka on Jumalalta saatu. Oikean ihmisen asettaminen oikealle paikalle auttaa koko Pelastusarmeijan työtä ja sen kautta Jumalan valtakunnan työtä. Ilman upseereitakin voi järjestäytyä, mutta upseeriroolin täyttäminen tehostaa työtä.

Haastattelun päätteeksi tiedustelen, onko Natalialla jotain vielä sydämellään. Natalia hiljentyy pohtimaan, ja hetken mietittyään toteaa:

– Numeroissa on jännittävää symboliikkaa, sillä 22 vuotta sitten 22-vuotiaana tulin Suomeen kahdeksi vuodeksi. Nyt olen edelleen täällä, Natalia naurahtaa.

– Olen kahden kulttuurin kantaja, ja se on rikastuttanut minua valtavasti. Tunnen olevani kotona kummassakin kulttuurissa. Suomen kielen oppiminen ja ymmärrys maan ihmisistä on ollut mahtava seikkailu tähän asti. Nyt olen asunut kauemmin Suomessa kuin Venäjällä, ja se on tuonut minulle oivallusta siitä, kuka minä olen.

Toni Kaarttinen
Kuvat:
Toni Kaarttinen & Natalia Penttisen kuva-albumi 


    Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi

    Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa.

    Tilaa Sotahuuto tästä