Muistatko

Muistatko, kuinka meillä oli tapana pyöräillä järvelle päivän viime pulahdusta varten, kun ilta jo alkoi hämärtää? Ajoimme kilpaa. Sinä voitit aina ja sukelsit veteen ensimmäisenä. Minä hyppäsin pelkurimaisesti reunalta. Ja sinä kiittelit rohkeuttani. Vihelsit kannustavasti ja annoit tyylipisteitä. Näytit minulle, kuinka kroolataan, ja autoit minua seisomaan käsilläni pinnan alla. Kärsivällisesti odotit, kunnes olin leikkini leikkinyt ja halusin tulla pois. Seisoit suuri, pehmeä pyyhe valmiina lämmittämään hytisevää ruumistani. Hankasit ihoani, kunnes minun tuli taas lämmin. Sitten istuimme yhdessä laiturilla kuivattelemassa auringon laskiessa. Polskutimme jalkojamme vedessä. Minä juttelin. Sinä nyökkäilit. Hitaasti kävelimme takaisin pyörien luo. Minun oli punainen, auttamatta liian suuri naistenpyörä. Ja sinä olit opettanut minut pyöräilemään sillä. 

Muistatko sadut, joita kerroit minulle ääntäsi muunnellen? Kuinka sait minut silmät ymmyrkäisinä ja suu auki haukkomaan henkeäni jännityksestä. Muistatko? Muistatko, kuinka sait minut nauramaan, kunnes sätkyttelin selälläni lattialla? Kukaan ei osannut ilkamoida niin kuin sinä, leikkiä ja keksiä kaikenlaista. Sinä olit vahvin. Viisain. Ja kaikkine virheinesi ja puutteinesi kuitenkin paras. 

Minä muistan. Muistan, kuinka istuit pianon ääressä ja soitit, ja minä ryömin sinun huomaamattasi nojatuoliin ja kuuntelin salaa. Muistan, kuinka vahasit auton ja veit meidät kaikki sunnuntairetkelle. Pakkasit mukaan retkipöydän ja pieniä tuoleja. Muistan, kun otit esiin harmonikan ja soitit, jotta sain tanssia. Minä muistan. Ja toivon, että kaikilla lapsilla olisi sinun kaltaisesi aikuinen. 

Eva Kleman
komentaja

Kuvitus: Christina Kjellgren

Kirjasta ”Nyt aamu tulee useammin” (Päivä 2015)

Tämä kirjoitus on julkaistu ruotsiksi Sotahuudon numerossa 11/2026.