Samu Tervo - toivon tuoja

”Osamme voi olla vaatimaton,
mutta toivomme on loppumaton”

Otsikon lausahdus on pelastussotilas Samu Tervon mummon huoneentaulusta. Ajatus on kulkenut punaisena lankana Samun uskontiellä, sillä hänelle on aina ollut hyvin tärkeää työskennellä vähäosaisten parissa. Ketään ei saa jättää yksin.

Tapaamme Samun kanssa Helsingin Talvipuutarhassa. On kaunis ja aurinkoinen kevätpäivä. Juuri sellainen, joka luo toivoa tulevasta. Istahtaessamme sisällä pöydän ääreen kesäisiin tunnelmiin on helppo uppoutua, sillä trooppinen osasto on kuuma ja kostea.

Vastapäätäni istuu pelastussotilas Samu Tervo. Hän asuu Vantaan Tikkurilassa ja on Helsingin osaston jäsen. Voisi sanoa, että Samu on tehnyt elämäntyönsä vapaaehtoisuuden parissa. Tänään puhumme erityisesti siitä, mutta samalla muustakin. Ja aloitetaankin ihan alusta: Samu on syntynyt Kainuun Kuhmossa.

– Nälkämaalla, kuten sanotaan, Samu aloittaa hymyillen. – Meitä oli isä, äiti ja neljä lasta. Isänäitini, mummoni, jäi vanhan tavan mukaisesti asumaan meille elämänsä loppuun asti. Mummoni oli harras körtti, joten usko tuli lähelle jo pienenä. Viisivuotiaana osasin ulkoa Musta Saara, Oi katsohan lintua oksalla, Ah vuodata Herra jo henkesi -laulut. Näitä ja monia muita mummoni lauloi päivät pääksytysten.

12-vuotiaana Samu teki uskonratkaisun, varmuuden vuoksi: – Vanhempi serkkuni tuli uskoon. Ajattelin jo uskovani, mutta päätin kaiken varalta tehdä tietoisen ratkaisun vintillämme pitkänäperjantaina, Samu naurahtaa.

Samun ollessa teini-ikäinen Kainuussa vaikutti suuresti Suomen Raamattuopiston leirikeskus. Sen kautta hän intoutui liittymään evankelisluterilaisen kirkon seurakuntanuoriin.

Armeijapolku odotutti vuosikymmeniä

Samu sai näyn Pelastusarmeijasta ollessaan lukion ensimmäisellä luokalla: – Jumala antoi minulle näyn, että kannan joskus univormua. Sadan kilometrin päässä Kajaanissa olisi ollut lähin osasto, mutten käynyt siellä.

Ajastus Pelastusarmeijasta jäi taka-alalle, ja puolustusvoimat kutsui: – Asevelvollisuuden jälkeen muutin Ouluun ja asuin siellä kuusi vuotta. Kouluttauduin ravintola-alalle. Olen työskennellyt salissa ensin tarjoilijana, sitten hovimestarina ja lopulta ravintolapäällikkönä. Keittiö ja hotellien vastaanotto ovat tulleet myös tutuksi.

Oulusta Samu muutti 80–90-luvun taitteessa ensimmäistä kertaa pääkaupunkiseudulle. Hän kertoo asuneensa parilla kymmenellä eri paikkakunnalla – aina mihin työt ovat kutsuneet ja elämä johdattanut. Viimeisimpänä Samu asui Tampereella, josta hän muutti alkuvuonna 2025 Vantaan Tikkurilaan.

Vuosien varrella Pelastusarmeija pysyi hänen mielessään, mutta aika ei ollut oikea.

– Oulussa asuessani kävin muutamia kertoja osastolla, ja työskennellessäni helsinkiläisessä ravintolassa Sotahuudon myyjät kävivät siellä säännöllisesti.

Tähdet olivat linjassa vuonna 2015 Samun muutettua Tampereelle.

– Lähdin tutustumaan kaupungin keskustaan kävellen. Satakunnankadulla huomasin Pelastusarmeijan osaston. Saman tien menin katsomaan ilmoitustaulua, ja seuraavana iltana otin jo osaa rukouspiiriin. Siitä puoli vuotta myöhemmin minut vihittiin sotilaaksi. Ympyrä sulkeutui. Jumalan lupauksen lunastus kesti 38 vuotta. Minulle se oli valtava merkki siitä, että Jumala pitää aina lupauksensa, Samu sanoo hymyillen.

Vapaaehtoistyö sydämellä

Vuodet ennen Pelastusarmeijaa olivat Samulle kuitenkin hengellisesti aktiivisia. Hän erosi luterilaisesta kirkosta 90-luvun puolessa välissä ja liittyi Vapaakirkkoon. Hän tekee yhä vapaaehtoistyötä Vapaakirkon ViaDialla Helsingissä ja Rappuryhmässä Tampereella.

– Olin kerran tilanteessa, jossa pohdin, jatkaisinko eräässä vapaaehtoistyössä. Se vaivasi minua kuukauden verran. Nukkumaan mennessäni olin laittanut saarnan kuulokkeisiin soimaan. Heräsin sanoihin: ”Jokainen on vastuussa siitä tilkusta, jonka Jumala on hänelle antanut”. Se oli minulle suora vastaus.

Vuonna 2018 Samu sai näyn aloittaa puuroaamiaisen Pelastusarmeijalla. Se kasvoi nopeasti suosituksi kokoontumiseksi.

– Tehdessäni vapaaehtoistyötä ViaDialla vähäosaisten parissa olin saanut Jumalalta sydämelleni haaveen, että olisipa paikka, johon asunnottomat ja työttömät voisivat tulla aamiaiselle ja kohdata toisiaan. Kerroin ideasta silloisille johtajillemme, majuri Metti ja Tero Saajorannalle, ja he näyttivät vihreää valoa.

– En olisi koskaan saattanut uskoa, että siitä tulisi nykyisen kaltainen lämminhenkinen tilaisuus, jossa vierailee toistasataa ihmistä torstaiaamuisin. Siitä on tullut paikka, johon seurakuntien sosiaalityöntekijät ohjaavat asiakkaitaan.

Koronavuosien aikana puuroaamiaiseen ovat tulleet mukaan hartaudet. Kerran kuussa Samu matkustaa Tampereelle puuroaamiaiselle pitämään hartauden ja tapaamaan tuttuja ihmisiä.

Jalkautuvasta työstä huokuu välittäminen

Aurinko paistaa Talvipuutarhaan sisälle. Innokas, äänekäs turistiryhmä menee ohitsemme. Odotamme hetken, ja sitten palaamme Samun tarinaan. Kesällä 2023 hänelle tapahtui tapaus, joka johti jalkautuvan työn syntymiseen.

– Tapasin keskustassa erään asiakkaamme, joka oli huonossa hapessa. Menin auttamaan häntä. Näin, että tilanteen oli huomannut yksi tuntemani uskova ihminen, mutta hän ei tehnyt elettäkään auttaakseen. Jäin miettimään, että tällaisiako me uskovat olemme? Emmekö ole valmiita auttamaan?

Samun mieleen hioutui ajatus jalkautuvasta työstä.

– Halusin jalkautua kadulle, pahnan pohjimmaisten pariin. Tunsin entuudestaan kaupungin syrjäytyneitä ja addikteja. Minulla oli ajatus, että kiertäisin kaupungilla tarjoten täytettyjä sämpylöitä ja juotavaa. Esittelin asian osaston johtajalle, kapteeni Kaisu Leinolle ja hän tarttui siihen heti. Hän kertoi, että silloisella työvalmentajalla Mikael Putkosella on ollut sama näky.

Vuoden 2023 Asunnottomien yönä Samu, Mikael ja osaston johtaja, kapteeni Riku Leino suuntasivat kadulle ensi kertaa. Seuraavan vuoden alussa työ alkoi säännöllisesti. Samulla oli aina työpari mukana. Kesäisin he kiersivät joka toinen viikko, muina aikoina viikoittain.

– Näillä kierroksilla kuulimme monet elämäntarinat. Sai olla jakamassa toivoa, lohtua ja välittämisen sanomaa heille.

Samu muutti Tikkurilaan alkuvuonna 2025. Muuttaessaan hän kertoi toivovansa ja rukoilevansa tämän työn jatkuvan osastolla. Syksyllä 2025 toiminta saikin jatkoa.

– Minulta pääsi puhelimessa itku, kun kuulin siitä. Toinen itku tuli, kun kuulin, keitä tiimiin kuuluu. Ne olivat he, joita olin ajatellut luontevimmaksi näihin kohtaamisiin.

Samu on saanut työstä paljon palautetta, niin kohdatessaan kuin jälkikäteenkin. Hän on itse pohtinut, että tässä ollaan William Boothin todellisilla jalanjäljillä – tehden töitä vähäosaisten hyväksi, Jumalan valtakunnan parhaaksi. Todellista soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa.

– Rohkaisevimmat palautteet ovat tulleet siitä, että olen osoittanut välittäväni heistä ja pitäväni heitä samanarvoisina.

Erityisen hienon kohtaamisen Samu oli kokenut viikon verran ennen haastattelua Sörnäisten Piritorilla: ”Kun sinä kerroit omaa tarinaasi matkastasi vapauteen, teit meihin moneen siellä neulanvaihtopisteellä vaikutuksen. Kohtelit meitä narkkareita kuin muitakin ihmisiä. Kerroit, että muutos on mahdollinen. Tiedätkö, minä tartuin siihen. Halusin muutoksen. Tulin stadiin. Olen ollut nyt kuivilla kolme viikkoa. Nyt on punkka missä olla. Teette hienoa työtä. Sinä elit meille todeksi armollisuuttasi, rakkauttasi.”

– Tällaiset palautteet menevät ihon alle. Se auttaa jaksamaan, Samu toteaa herkistyen, vetää henkeä ja jatkaa: – Nämä kohtaamamme ihmiset ovat yhteiskunnassa useimpien asioiden ulkopuolella. Heillä on oma tarinansa ja häpeänsä. He elävät omassa selviytymisen maailmassaan. Minun työni pohjalla on se, kun elämässäni koin itse vaikeimmat hetket, kahlasin niiden läpi yksin. Se jätti minuun tunnemuiston, että ketään ei jätetä ja ihmisistä tulee pitää huolta. Haluan olla viemässä heille toivon sanomaa.

Hyvä olla Jumalan huomassa

Vantaalle muuton jälkeen Samun elämä on jatkunut touhukkaana. Totean usein huomanneeni eläkeläisten olevan niitä kaikkein kiireisimpiä. Samu naurahtaa ja nyökkää näin olevan.

– Sunnuntaisin käyn Helsingin osaston jumalanpalveluksissa. Helsingin ViaDialla olen vapaaehtoisena katutyössä keskiviikkoisin Malmilla ja perjantaisin Piritorilla. Koen täällä asumisen ja vapaaehtoistyöni mielekkäänä. Koen olevani oikealla paikalla. Kerran kuussa vierailen Tampereen osaston puuroaamiaisella ja Tampereen ViaDian Rappuryhmässä. Rappuryhmä tarjoaa ruokakasseja, kahvia ja syötävää sekä keskusteluseuraa parille sadalle ihmisille.

Samulla on toive, että jalkautuva työ voisi löytää sijaa myös muissa Pelastusarmeijan osastoissa.

– Rukoukseni on, että tämä herättäisi muuallakin kiinnostusta ja pohdintaa, voisiko meillä olla vapaaehtoisia lähtijöitä. Ihmiset, joiden parissa jalkautuvaa työtä tehdään, eivät käy tilaisuuksissamme.

Samu kertoo, että hänellä on kaksi parantumatonta sairautta sekä lisäksi muita sairauksia, jotka rajoittavat elämää. Niistä huolimatta hänellä on nyt oikein hyvä olla Jumalan käsissä.

– Koen valtavaa johdatusta, turvallisuutta ja lämpöä suhteessani Jumalaan. Minusta tuntuu, että olen omalla paikallani – ja vielä tämän ikäisenäkin minulla on toteutumattomia näkyjä ja haaveita vapaaehtoistyöstä.

Samu pohtii vielä sitä, miten olemme kaikki tasavertaisia Jumalan edessä:

– Uskovankin elämä voi olla vaikeaa. Se voi olla lankeemusta lankeemusten perään. Tärkeintä on, että jos lankeat seitsemän kertaa, niin kahdeksan kertaa nouset ylös. Mummoni oli aikoinaan tehnyt huoneentaulun, jossa sanotaan: ”Osamme voi olla vaatimaton, mutta toivomme on loppumaton”. Osamme voi olla vähäinen, mutta me kaikki olemme yhtä lailla rakastettuja Jumalan edessä. Ristillä ei tuomita, siellä armahdetaan.

Pois lähtiessään kuulen Samun vielä huikkaavan: ”Tahdon taistella loppuun asti!”

Toni Kaarttinen

Kuvat: Toni Kaarttinen
Runo: Samu Tervo

Samun elämään iloa ja sisältöä tuovat vieraat kielet, schlager-musiikki, laadukkaat englantilaiset tv-sarjat ja runojen kirjoitus. Runot ovat hieno keino käsitellä ajatuksiaan ja tunteitaan. Alla olevan runon Samu kirjoitti erään jalkautuvan työn kierroksen jälkeen.