Suomi sydämessämme

image description
Jyväskylän osaston johtajat, majurit Vitali Sidorov ja Sofia Sidorova ovat kotoisin Venäjän Karjalasta, ja he toteuttavat nyt armeijakutsumusta Suomessa. Suomella on ollut erityinen paikka pariskunnan sydämessä lapsuudesta lähtien.

46-vuotiaat Vitali ja Sofia Sidorov ovat molemmat kotoisin Karjalan alueelta, Sofia Petroskoista ja Vitali pienestä Chupan kylästä läheltä Suomen rajaa.

– Äitini oli Ukrainasta ja isäni Karjalasta. Lapsena vietin aikaa molemmissa paikoissa. Isä puhui myös karjalan kieltä. Kun myöhemmin tulimme Suomeen, se tuntui kuin olisi tullut kotiin. Kulttuuri, ruoka ja ilmasto ovat niin samanlaisia, Vitali toteaa.

Sofian vanhemmat puolestaan tapasivat 70-luvulla turistimatkalla Bulgariassa. Tästä juontaa myös hänen nimensä. Ensimmäiset vuodet kuitenkin Sofian isoäiti piti tytöstä huolta.

– Kutsun häntä äidikseni, sillä hän on se, jota muistelen ja kaipaan. Seitsemänvuotiaana tutustuin vanhempiini, ja muutimme isän kotikaupunkiin Arkangeliin. Siellä vietin kouluaikani, Sofia paljastaa.

Sofia ja Vitali muuttivat kumpikin Petroskoihin opiskelemaan yliopistoon, Vitali historiaa ja Sofia venäjän ja suomen kieltä ja kirjallisuutta. Yhteisten ystävien kautta nuoret löysivät toisensa.

– Se oli ihanaa rakkaudentäyteistä aikaa, mutta se myös haittasi opiskeluamme. Muistan, miten jouduin suorittamaan erään kokeen neljä kertaa, Sofia naurahtaa.

Kahden vuoden päästä he avioituivat. Opiskelujen jälkeen oli lasten aika: Anna syntyi vuonna 1997 ja Mark vuonna 1999.

– Halusimme antaa molemmille lapsillemme kauniin kristillisen nimen. Anna tarkoittaa ihmistä, joka on armollinen toisia kohtaan. Ja niin hän onkin: kiltti, hyvä kuuntelija ja pitää toisista huolta. Mark tulee Markuksesta. Hän on hyvin luova, ja hän valmistuu tänä kesänä elokuvantekijäksi Riian yliopistosta. Monet tuntevat hänet Pelastusarmeijassa, sillä hän on tehnyt Saksassa, Virossa ja Latviassa Armeijalle esittelyvideoita. Hän on aktiivinen alokas Riikan osastossa. Anna puolestaan asuu miehensä kanssa Pietarissa, ja viime vuonna heistä tuli pelastussotilaita. Anna työskentelee myös Spatexissa, Venäjän Pelastusarmeijan secondhand-myymälässä.

Armeija kutsuu

Armeijat– Pelastusarmeija ja Venäjän asevoimat – vaikuttivat vahvasti Sidorovien elämään opiskelujen päätyttyä vuonna 1995. Sofia etsi työtä, jossa voisi käyttää hyväksi kielitaitoaan. Tuona vuonna Pelastusarmeija ”avasi tulen” Petroskoissa, ja englantilaisen upseerin, Denice McGarryn johtama osasto tarvitsi paikallisen, englantia osaavan tulkin.

– Ensimmäiset kuukaudet olivat vaikeaa aikaa, sillä mielestäni kristityt olivat hyvin omalaatuista porukkaa! Viihdyin tehtävässäni, mutta koin vaikeuksia siinä, että he halusivat puhua minulle synneistäni ja muista hyvin henkilökohtaisista asioista. Muutamassa kuukaudessa he onnistuivat, ja syksyllä olin jo Jeesuksen oma, Sofia sanoo hymyillen. – Monen vuoden jälkeen eräs sotilas kertoi minulle, että he olivat rukoilleet puolestani päivittäin.

Venäjän asevoimat olivat puolestaan kiinnostuneita Vitalista. Tšetšenian sota oli käynnissä, ja Vitali kutsuttiin armeijan palvelukseen, sillä hän oli opintojensa takia reserviupseeri.

– Se oli kriisi. En ollut osannut odottaa, että minut kutsuttaisiin aktiivipalvelukseen. En halunnut lähteä sotaan.

Vitali aloitti asepalveluksen Petroskoissa ja kävi aina välillä hakemassa Sofian töistä. Sitä kautta hän oppi tuntemaan pelastusarmeijalaisia.

– Tämä kriisi tapahtui oikeaanaikaan elämässäni, ja kuulin Jeesuksen kutsun.

Muutamaa kuukautta myöhemmin Vitali sai määräyksen Murmanskiin Venäjän pohjoisempiin osiin.

– Se oli vaikeaa aikaa, sillä jouduimme jännittämään, saanko kutsun Tšetšeniaan sota-alueelle. Kerran kuukaudessa tuli tieto, ketkä joutuisivat rintamalle. Jumalalle kiitos, ettei niin käynyt.

Murmanskissa Sidorovit eivät olleet Pelastusarmeijan yhteydessä, sillä siellä ei toiminut osastoa. Aika ajoin he ottivat osaa Helluntaikirkon jumalanpalveluksiin. Vuonna 1997 Vitali vapautui asepalveluksesta, tytär Anna syntyi, ja perhe muutti takaisin Petroskoihin.

– Palattuamme tunsimme kutsun tulla sotilaaksi osastossa, jossa olimme tulleet uskoon. Se oli sydämemme paikka. Meidät vihittiin sotilaaksi marraskuussa 1998.

Upseerikutsumus ei kuitenkaan ollut itsestäänselvyys Sofialle ja Vitalille.

– Muistan, kun venäläiset upseerit ja kadetit olivat tulleet Suomesta kenttämatkalle Petroskoihin. He opiskelivat ja työskentelivät aamusta iltaan. Tiesin, ettei upseerin työ ole helppoa, mutta se vaikutti aivan mahdottomalta. Vannoin, ettei minusta tulee koskaan upseeria! Kuitenkin mitä enemmän näin Armeijan eri työmuotoja, sitä enemmän alkoi käydä selväksi, että haluan upseeriksi. Sitten eräänä päivänä mieheni kertoi, että hän oli saanut upseerikutsun Jumalalta. Tämä oli se, mitä olin odottanut, sillä ajatukseni ja uskoni oli, että Jumalan on kutsuttava meidät erikseen. Näin sain vahvistuksen omalle kutsulleni, Sofia kertoo, ja Vitali täydentää:

– En koskaan ajatellut, että minusta tulisi upseeri. Työskentelin eräälle amerikkalaiselle kristilliselle lähetykselle, joka toteutti nuorisotyötä Petroskoissa. Olin työstä hyvin mielissäni. Olimme kerran nuorisokongressissa Pietarissa. Siellä kuulin Jumalan äänen, joka kutsui minua Pelastusarmeijan upseeriksi. Ajatuksissani tapahtui dramaattinen käänne parissa päivässä.

Suomeen opiskelemaan

Vuonna 2002 Vitali ja Sofia aloittivat kadettiopinnot Särkijärvellä. Se oli viimeinen vuosi, kun Venäjän Pelastusarmeija koulutti upseereita Suomessa. Ensimmäisen vuoden he opiskelivat Särkijärvellä ja toisen vuoden etäopiskeluna osastomääräyksessä.

– Vuosi Särkijärvellä oli hieno. Tosin emme paljon viettäneet vapaa-aikaa toisten kadettien kanssa, sillä olimme ainoat perheelliset kadetit. Asuimme pienessä mökissä. Vaikka lapsemme olivat hyvin pieniä, heillä on paljon mukavia muistoja tästä vuodesta. Harjoittelun suoritimme Salon osastossa.

Sidorovit valmistuivat vuonna 2004. Upseerivihkiminen tapahtui Chisinaussa, Moldovassa, sillä Venäjä kuului Itä-Euroopan territorioon Ukrainan, Romanian, Moldovan ja Georgian kanssa. Heidän 18 kadettitoveristaan yksitoista oli kotoisin Moldovasta. Ensimmäinen määräys johdatti Sidorovit Azoviin Etelä-Venäjälle. Siellä he palvelivat neljän vuoden ajan, ja sitä seurasi määräys tunnin ajomatkan päähän Rostov-on-Doniin,jossa he palvelivat toiset neljä vuotta.

– Määräys oli haastava, mutta pidimme näistä vuosista, ja lapsemme pitävät seutua kotinaan, sillä siellä he viettivät suurimman osan lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

Seuraavaksi tuli määräys Moskovaan territorion päämajaan, jossa Vitali palveli upseerikoulun johtajana ja Sofia julkaisuosaston päällikkönä. Tämän jälkeen tiejohti Pietariin osastoupseereiksi.

Kirjoittaminen hallussa

Koska juhlimme nyt Sotahuudon 130-vuotistahistoriaa, niin tiedustelen Vitalilta ja Sofialta heidän kirjoittajataustastaan. He ovat molemmat kirjoittaneet paljon paikallisiin Sotahuutoihin, ja Vitali myös kansainväliseen Officer-lehteen. Vitali on yksi tämän vuoden ”Teeman tienoilla” -kolumnisteistamme. Ollessaan julkaisupäällikkönä Sofia käänsi ja toimitti lukuisia kirjoja englannista venäjäksi.

Vitali on kirjoittanut myös kirjan ”Enemmän kuin ikoni”.

– Kirja oli suunnattu ortodoksikristityille, joita suurin osa venäläisistä on. Uskon lisäksi ortodoksisuus on osa kansallista identiteettiä. Ihmiset kutsuvat itseään kristityiksi, mutta eivät välttämättä käy kirkossa. Tavoitteenani oli kirjoittaa heille ja käyttää heille tuttua termistöä. Ikonit ovat hyvin tärkeitä ortodoksisessa uskossa.

– Aloitin myös toisen kirjan kirjoittamisen, mutta se on nyt tauolla, Vitali naurahtaa.

Sydämemme Suomi

Pietarissa ollessaan Sidorovit hakeutuivat kansainväliseen palvelukseen. He tiesivät, että Suomessa oli pula upseereista, joten he hakivat erityisesti tänne.

– Suomella on aina ollut erityinen paikka sydämessämme, mutta muutto oli haastava, sillä samalla lapset ”lensivät pesästä”. Mark lähti opiskelemaan Riikaan. Anna meni tuona kesänä naimisiin, ja jäi asumaan miehensä kanssa Pietariin. Se oli vaikeaa, mutta tarvitsimme tätä muutosta.

Ensimmäinen määräys oli Sidoroveille jo kadettiajalta tutussa Salossa.

– He ottivat meidät vastaan omanaan ja saimme kokea paljon rakkautta. Heidän yhteisöllinen siteensä on hyvin vahva, Sofia muistelee hymyillen.

Pienenä järkytyksenä uusi määräys tuli jo vuoden päästä. Jyväskylä oli ollut jo jonkin aikaa ilman osastonjohtajaa. Nyt Sidorovit ovat palvelleet kaupungissa kolmen vuoden ajan.

– Jokainen osasto on uniikki. Jyväkylässä on mahtavia, vahvoja persoonia. Kieli on ollut minun henkilökohtainen haasteeni. Pidän ihmisten kanssa keskustelemisesta. On myös uskomatonta, kuinka paljon aikaa kuluu saarnojen ja hartauksien valmistamiseen vieraalla kielellä! Ihmisemme ovat onneksi hyvin kärsivällisiä, Vitali avaa arjen haasteita.

–Joskus minusta tuntuu, että ihmiset ansaitsisivat paremmat upseerit, jotka puhuisivat heidän kieltään. Mutta on ollut ilo nähdä, miten he ovat hyväksyneet meidät. Olemme heistä kiitollisia! Ja eläkeupseerimme ovat melkoinen voimavara.

Jyväskylän osaston viikko-ohjelma rakentuu sunnuntaisesta jumalanpalveluksesta, maanantain Hyvän mielen tuokio-päiväpiiristä sekä torstain avoimista ovista. Kerran kuukaudessa kokoontuu naistenpiiri ja raamattupiiri. Aika ajoin osastolla järjestetään myös konsertteja ja erityistapahtumia.

– On ollut ilo saada positiivista palautetta saarnojemme aiheista. Uskomme, että Jumala haluaa koskettaa sydämiä täällä. Haluamme kiittää myös majuri Hilkka Peltosta, joka on vastuussa maanantain Hyvän mielen tuokio-päiväpiiristä. Ne ovat ilon hetkiä Jumalasta ja yhdessäolosta. Ja kahvista totta kai… Suomalainen ilman kahvia ei ole suomalainen, Sofia naurahtaa.

Torstaisin avoimissa ovissa on tarjolla niin vatsan kuin hengenkin ravintoa. Kävijöillä on mahdollisuus rukoilla, laulaa ja keskustella hengellisistä kysymyksistä ja talousvaikeuksista. Taloudellista tukea tarvitseville sovitaan haastatteluaika, jossa avuntarve kartoitetaan. Viikoittain Jyväskylän osasto kykenee auttamaan 20–30 asiakasta.

Kysyn Sidoroveilta, miltä Jyväskylän kaupunki on tuntunut.

– Jyväskylä on mukava paikka. Tosin Pietarin jälkeen tämä tuntuu pieneltä kylältä keskellä metsää, Sofia naurahtaa.

– Pidämme luonnosta, tästä hiljaisuudesta ja siitä, miten ihmiset kohtelevat täällä toisiaan. Ihmisille annetaan tilaa.

Vitalion samaa mieltä: – Olemme onnellisia täällä. Arvostan suomalaisia hyveitä: rauhallisuutta, puhtautta ja pysyvyyttä.

Tiedustelen heiltä myös ajatuksia osaston tulevaisuudesta.

– Tämän osaston tulevaisuus on paikallisten ihmisten käsissä. Osastonjohtajat vaihtuvat, mutta osastoperhe pysyy. Täällä he voivat ilmaista uskoa ja lähimmäisenrakkautta toisiaan kohtaan. Täällä saa rakastaa ja vastaanottaa rakkautta. Eräs roolimalleistamme on eläkeupseerimme Seija Kortelainen. Hänellä on ainutlaatuinen taito puhua Jeesuksesta ja pelastuksesta. Vaikka hän puhuisi mistä tahansa aiheesta, hänen sanansa johdattelevat ristin äärelle.

Kohti kesää

Olemme nyt kesän korvalla, ja henkilökohtaisessa elämässään Vitalilla ja Sofialla on aihetta juhlaan. Heidän poikansa Mark valmistuu Riian yliopiston elokuvalinjalta, ja tulevaisuudessa siintää myös häät.

– Hänen tuleva vaimonsa on kaunis kristitty, korealainen tyttö. He kävivät samaa koulua Pietarissa, ja ovat seurustelleet neljä vuotta. Viime vuodet ovat olleet hiukan haastavia kaukosuhteen takia, joten olemme niin onnellisia heidän puolestaan!

Vitalin ja Sofian kesä on omistettur akkaille harrastuksille. Sofian sydäntä lähellä ovat ristipistotyöt, Hollywoodin kultakauden klassikkoelokuvat ja post-crossing. Mitä ihmettä on postcrossing?

– Se on kansainvälinen korttirinki, jonka perusideana on lähettää ja vastaanottaa postikortteja ympäri maailmaa. Olen ollut mukana viisi vuotta ja saanut monia ystäviä maailman eri kolkista! Rakastan ihan hulluna kortteja ja postimerkkejä, Sofia paljastaa.

Vitali puolestaan harrastaa juoksua ja rakastaa elokuvia. Se yhdistää myös isää ja poikaa.

– Katselen elokuvia analyyttisellä silmällä, ja pohdin mitä ne kertovat kulttuuristamme ja ajastamme. Tämän vuoksi olen usein yhteydessä poikaamme Markiin, jonka kanssa keskustelen elokuvista.

Analyyttinen ajattelu on muutenkin Vitalille mieleistä.

– Olen koulutukseltani psykoanalyytikko. Kuulun kansainväliseen lukuryhmään, jossa keskustelemme kulttuurisista kysymyksistä Skypen välityksellä. Kirjoitan myös tekstejä ja käyn konferensseissa.

On aika päästää osastonjohtajat takaisin työnsä ääreen. Lopetellessamme Vitali ja Sofia palaavat siihen, miten Suomi on ollut kuin osa heidän DNA:taan.

– Jopa syntymätodistukseni on suomeksi ja venäjäksi sillä Karjala oli tuolloin kaksikielistä aluetta Neuvostoliitossa. Kuuntelimme suomenkielistä radiota ja katselimme suomenkielistä televisiota. Suomi on aina ollut osa meitä, Vitali toteaa, ja Sofia päättää:

– Ihmiset myös ihmettelivät, kun aloin opiskella: Miksi suomi? Joskus on tehtävä, kuten sydän käskee.

Toni Kaarttinen
Kuvat: Toni Kaarttinen ja Sidorovien kuva-albumi


    Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi

    Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa.

    Tilaa Sotahuuto tästä