Millaista sosiaalityötä tulevaisuudessa?

Leipäjonot tulivat julkisuuteen 1990-luvun alun laman aikana, jolloin myös Pelastusarmeija alkoi jakaa ruokaa Helsingin Kallion toimipisteessä. Kuvat ’Rälläkän’ leipäjonoista levisivät median ansiosta ulkomaille saakka. Noista vuosista lähtien on pohdittu leipäjonojen eettistä problematiikkaa. Onko oikein, että ihmiset joutuvat jonottamaan ruokaa?

Ihmisten taloudelliset ongelmat eivät poistu, vaikka leipäjonot lopetettaisiin. Olemme yhteiskunnassamme havahtuneet siihen, että kuka tahansa voi joutua leipäjonoon. Huono onni voi kohdata jokaisen meistä.

Sosiaalinen työ on kahtiajakautunutta

On selvää, että ilman kolmannen sektorin toimijoita hyvinvointiyhteiskuntamme olisi murentunut pahasti. Arvioiden mukaan Suomessa on noin 400–500 erilaista toimijaa, jotka antavat ruoka-apua. Kolmannes toimijoista on kristillisiä seurakuntia. Ruoka-avusta on tullut epävirallista köyhyyspolitiikkaa, jota kuitenkin säätelevät monenlaiset viranomaisohjeistukset. Pelkästään Eviran ohjeistuksen tarkka noudattaminen vaatii monenlaisia resursseja, joita ei usein pienillä toimijoilla ole. Fyysisesti ja henkisesti raskas työ tehdään pääosin vapaaehtoisvoimin tai työkokeilijoiden ja kuntouttavassa työtoiminnassa olevien avulla. Asiakkaiden kohtaamiset vaativat kuitenkin monipuolista osaamista ja palveluohjausta.

Sosiaalinen työ on kahtiajakautunut. Yhtäältä sitä tehdään ammattimaisena viranomaistyönä erilaisten lakien ja ohjeiden mukaisesti, melko etäällä tavallisen ihmisen arjesta. Toisaalla arkista sosiaalityötä toteutetaan ruoka-apupisteissä kohtaamalla köyhien ihmisten hätä, tarjoamalla vapaaehtoistyötä ja ohjaamalla työkokeilijoita. 

Riittämätöntä sosiaalipolitiikkaa

Vastaus leipäjonojen lopettamiseksi on tiedossa. Se on riittävä sosiaaliturva ja kohtuuhintainen asuminen. Yhteiskunnan rakenteiden tulee myös kannustaa työn vastaanottamiseen. Näitä ratkaisuja ei kuitenkaan yhteiskunnassamme ole pystytty tekemään, ja erilaiset ruokajakelut jatkavat toimintaansa ilmentäen hyvinvointivaltion riittämätöntä sosiaalipolitiikkaa.

Viranomaisyhteistyötä tarvitaan

Sosiaalityön eri toimijoiden yhteisenä nimittäjänä ovat niukat resurssit. Julkinen rahoitus ei ole itsestäänselvyys. Suuria ihmismääriä avustavat järjestöt ovat ison haasteen edessä. Avustustyötä tekevien mieliä painaa vastuu asiakkaista: miten heidän käy, jos toiminta loppuu? Mikä on paikallisen sosiaalitoimen rooli näissä rajapinnoissa? Onko eri toimijoiden välillä tarpeeksi aitoa kumppanuutta toiminnan kehittämiseksi ja siten avuntarvitsijoiden parhaaksi, siinä olisi pohdittavaa.

Työn järjestämiseksi tarvitaan aitoa yhteistyötä paikallisen kolmannen sektorin ja viranomaistahon kanssa. Hyvä esimerkki kunnan sosiaalitoimen ja kolmannen sektorin yhteistoiminnasta on Turussa ja Porissa ylläpitämämme ns. PATAS-työ (Pelastusarmeijan tuettu asuminen), jossa tuetaan ihmisten asumista omassa asunnossa asiantuntijavoimin. Tästä toiminnasta on saatu rohkaisevia tuloksia.

Pelastusarmeija pyrkii kokonaisvaltaiseen auttamiseen

Me kaikki tarvitsemme ympärillemme kannustavia ihmisiä ja tukiverkkoja, erityisesti niitä ihmisiä, jotka valavat uskoa silloin, kun itse ei enää jaksa uskoa ja toivoa. Lähimmäisiä, jotka ovat aidosti kiinnostuneet toisista, ja osoittavat hyväksyntää ja lähimmäisenrakkautta. Siinä on kristillisten toimijoiden tärkeä paikka: olla esirukoilijana, toivon kannattajana, vierellä kulkijana ja auttajana.

Pelastusarmeija on pitkäaikainen kolmannen sektorin toimija. Viime aikoina Pelastusarmeija on pyrkinyt siirtymään pois suurista ruokajakeluista ja siirtynyt enemmän toimintamalliin, jossa avuntarvitsijat kohdataan yksilöllisesti. Ihmisen elämäntilannetta pyritään arvioimaan kokonaisvaltaisesti, ja perheiden ja yksinelävien elämäntilanteisiin yritetään löytää myös pitempiaikaisia ja kestävämpiä ratkaisuja.