Rikas elämä toimituksessa

Majuri Raija Lähteisen elämä on kietoutunut tiiviisti osaksi Sotahuudon 135-vuotista historiaa. Hän on palvellut kolmesti toimituksessa, vuosina 1962–67 ja 1971–77 avustavana toimittajana ja päätoimittajana vuosina 1984–90. Rakkaus teksteihin ja kirjoittamiseen on kulkenut läpi värikkään elämän.

Tapaan majuri Raija Lähteisen hänen viihtyisässä kodissaan Helsingin Töölöntorin läheisyydessä. Seinillä on maalauksia ja valokuvia, jotka ovat hänen taidokasta käsialaansa. Raijan 90 vuoteen on mahtunut monenlaista. Annetaan hänen aloittaa:

– Isän puheiden mukaan olen syntynyt Riihimäen vankilan vintillä. Olen kaksonen. Synnytyksessä oli käydä tosi huonosti, sillä synnyimme viiden tunnin erotuksella. Äidin ja sisareni Maijan henki oli siinä kortilla. Suojelus oli kuitenkin mukana, ja jäimme eloon. Kaksossisareni Maija valmistui käsityön opettajaksi, muutti Ruotsiin ja perusti siellä perheen. Hän on totta kai myös eläkkeellä.

Raijan isä toimi Riihimäen varavankilan talouspäällikkönä. Sieltä hän haki ja pääsi erikoisempaan paikkaan, Lypertön vankisiirtolaan Kustavissa. Saaressa pääsee nykyään tutustumaan historialliseen Katanpään linnakkeeseen.

– Muutimme, kun olimme Maijan kanssa kaksivuotiaita. Tämä paikka oli hyvin elämyksellinen. Sinne ei päässyt siviilejä, ja susikoirat olivat vahdissa. Saarella oli paljon käärmeitä. Isäni rakasti niitä, hän nosti niitä hännästä, Raija naurahtaa ja jatkaa huvittuneena: – Itse kiinnostuin niistä, mutta Maija pelkäsi niitä kuollakseen. Isämme oli touhukas, hän esimerkiksi rakensi tarhan oraville sillä seurauksella, että saimme kirppuja.

Vuosi muutosta syntyi sisaruksille pikkuveli Jussi. Kustavista perhe muutti Riihimäen kautta Mikkeliin. Se oli vuosi 1940, sota-aikaa.

– Mikkeli päämajakaupunkina oli edellisenä talvena raunioitunut pahasti. Me koimme lähinnä ilmahälytyksiä. Menimme monta kertaa pommisuojaan tai suojauduimme vankilan kellariin.

– Muistan, että Mikkelissä meillä oli vuohi. Siskomme Merja syntyi, ja hän oli maitoallergikko. Vuohenmaitoa hän pystyi juomaan. Lisäksi meillä oli kaneja. Voisi sanoa, että meillä oli hyvin virikkeellinen lapsuus, Raija toteaa hymyillen.

Hänen isänsä työskenteli eläköitymiseen asti Mikkelin lääninvankilassa. Mikkelissä äiti teki kotiäitiyden lisäksi töitä konttoristina.

Raijan äiti oli harras uskovainen: – Ruokapöydässä hän risti aina kätensä ja hänen kirjeensä päättyivät toivotukseen: ”Jumalan haltuun.” Äitini löysi myös Pelastusarmeijan myöhemmällä iällään kotiliiton kautta. Isän kanssa puolestaan meillä oli kiivaitakin väittelyitä uskonnosta. Hän oli velmu ja tykkäsi kiusoitella.

Raija itse löysi Armeijan 12-vuotiaana Pelastusarmeijan osaston saunassa.

– Tämä kuulostaa hassulta, mutta opiskelin viereisessä lyseossa, ja jostain syystä olin tuolla kuorimassa perunoita. Sain kuulla, että Pelastusarmeija järjesti näytelmäkerhoja, ja sieltä se lähti.

Nuorin sisaruksista, Martti, syntyi 1946 eli samana vuonna, kun Raija kiinnostui kerhosta.

Parasta partiota

Mikkeliin perustettiin Pelastusarmeijan partiolippukunta Mikkelin Harmaat, ja se vei Raijan täysin mukanaan.

– Partio oli minulle kyllä kaikkein parasta. Sen myötä löysin myös osaston hengelliset kokoukset.

Ensimmäinen partioleiri, jossa hän kävi, oli vuoden 1949 juhlaleiri Lohjalla. Siellä hän tapasi viitisensataa muuta armeijalaista. Se avasi silmät maailmalle.

– Olimme touhukkaita ja rohkeita partiolaisia. Meillä oli kerhomaa, jonka tuotokset myimme ja ostimme muun muassa teltan. Olen aina rakastanut luontoa. Se on tärkein syy, miksi partio kiehtoi minua. Saimme myös paljon tietoja ja taitoja. Ja mikä olisi parempaa kuin kirkas tähtitaivas ja elävä tuli?

Raija paljastaa, että vanhemmiten mieleen nousevat myös kaikenlaiset töppäykset.

– Muistui mieleeni kansainvälinen leiri Englannissa 70-luvun lopulta, jonne lähdimme bussilastillinen nuoria mukanamme. Menomatkan ensimmäisen yön yövyimme osastolla Amsterdamissa. Emme tajunneet, että osastohan sijaitsee keskellä punaisten lyhtyjen aluetta. Seuraava aamuna jouduin selittämään, mistä on kyse ja miksi Pelastusarmeija toimii siellä.

Kansainvälinen kadetti

Raijasta tuli sotilas 1951. Hän teki ratkaisevan päätöksen raamattuleirillä.

– Kävin läpi kolmevuotisen osastokadettikurssin. Se oli tiivis ja työläs, mutta hyvin antoisa. Siinä todella oppi ymmärtämään Raamattua ja myös Pelastusarmeijaa.

Pikkukaupungin tyttö teki ison päätöksen. Vuoden 1954–55 hän oli Englannissa töissä.

– Hain ja sain työpaikan Pelastusarmeijan tyttökotiin Lontoossa. Armeija oli hienosti järjestänyt tämän, sillä samalla sain kielikurssilta paikan. Se oli tosin paikallinen näytelmäkerho. Shakespearen välissä ryhmän opettaja opetti minulle englanninkielisiä värssyjä, Raija naurahtaa. – Televisio oli myös hyvä opettaja.

Raija haki ja pääsi myös paikalliseen taidekouluun. Siitä alkoi hänen elinikäinen rakkautensa maalaamiseen ja piirtämiseen.

Raija muistelee, että työpaikkana tyttökoti oli todella haastava:

– Siellä oli kahdeksan tyttöä hyvin vaikeista oloista, osalla oli myös henkisiä ja kehityksellisiä rajoituksia. Oma tehtäväni oli vahtia lapsia ja katsoa, etteivät he karkaa. Toki karkasivathan he. Kerran eräs 12-vuotias tyttö pääsi Pohjois-Englantiin asti. Nämä kuukaudet herättivät minussa tunteen, että haluaisin tehdä työtä, jossa voisin auttaa tällaisia elämän kaltoin kohtelemia lapsia.

– Tämä aika kysyi kyllä paljon henkistä kanttia. Jännitin uusia tilanteita. Taidekoulukin jäi ensimmäiseen syksyyn. Jo ennen Lontoon vuotta olin tavannut nuoren englantilaisen miehen. Olimme yhteydessä ja sovimme, että näemme. Hän vei minua elokuviin ja teatteriin. Hänetkin kuitenkin torppasin, sillä koin, ettei kukaan voi nyt minusta tykätä. Aloin tuolloin pitämään päiväkirjaa, ja se on jatkunut tähän päivään asti. Minulla on laatikkoja täynnä päiväkirjoja ja almanakkoja, Raija huokaisee.

Palattuaan Suomeen hän toimi vuoden Mäntyharjulla sijaitsevan kyläkoulun opettajana.

– Päätin opintoni keskikouluun, mutta siskoni Maija pääsi ylioppilaaksi. Hän haki opettajan paikkaa ja sai muutaman tarjouksen. Nähtävästi yksi niistä päätyi minulle, Raija muistelee. – Koulussa oli 32 oppilasta, kahdeksan luokkaa, ja minä ainoana opettajana ilman mitään kokemusta. Kaikkeen sitä on uskaltautunut! Innostunut kyllä olin, vein lapsia muun muassa puolukkametsään ja perunapellolle. Olin huono laskennossa, mutta toinen kasiluokan pojista oli taitava, niin hän opetti sitten minua ja koulukaveriaan, Raija naurahtaa.

Lontoossa Raija oli päässyt käymään Camberwellin osaston keskiviikon kokouksissa, joihin kadetit osallistuivat. Sieltä hänelle oli jäänyt erityisesti mieleen kadettikoulun johtajan (ja tulevan kenraalin) Frederick Couttsin kaunokieliset puheet. Vuonna 1956 hän oli valmis palaamaan Lontooseen ja aloittamaan kadettiopinnot.

– Kieltä oppineena sain luvan opiskella Lontoossa. Meitä oli 225 kadettia ja koulutus kesti yhdeksän kuukautta, sisäoppilaitosmaisesti. Ryhmämme oli hyvin kansainvälinen, meitä oli neljästätoista eri maasta.

Villit vuodet

Vuonna 1957 Raija sai upseerivihkimyksen Royal Albert Hallin lavalla.

– Olihan se huima kokemus. Sain määräyksen Turun I osastoon.

Seuraavat vuodet olivat melkoista haipakkaa. Viidessä vuodessa hän ehti palvella kentällä yhdessätoista määräyksessä.

– Turussa olin kolme kuukautta. Sitten sain määräyksen Tampereen Pispalan osastoon. Ehdin olla siellä kymmenen päivää, kun sain määräyksen Helsingin IV osastoon. Määräyspaperissa oli kaksi nimeä viivattu yli. Kaksi oli kieltäytynyt, mutta enhän minä nuorena tyttönä tiennyt, että niin voi tehdä. Tilanne osastossa oli haastava, siellä oli paljon voimakastahtoisia alipäälliköitä, ja silloisen johtajan hermot eivät tilannetta kestäneet. Seuraava johtaja johti vain pari viikkoa, kunnes sairastui ja jäi pois. Sitten tuli eläkeläispariskunta. Vaimo palasi tervetulokokouksen jälkeen Tampereelle miehen jäädessä yksin johtamaan osastoa. Jouduin jakamaan hänen kanssaan pienen asuintilan. En kestänyt tilannetta, ja kirjoitin territorion johtajalle: ”...kadettikoulussa en saanut edes katsoa miehiin päin, ja nyt joudun elämään tällaisessa tilanteessa.” Hän ymmärsi, ja sain vuokrattua huoneen upseeritoveri Rakel Holmilta.

Sotahuuto aiheutti pikkuluutnantille (nimitys, jonka osaston väki oli Raijalle antanut) harmaita hiuksia.

– Sinne tuli satoja Sotahuutoja viikossa. Meidän piti myydä niitä ravintoloissa, ja se ei kyllä luonnistanut minulta kovinkaan hyvin. Stockmannin kahdeksannessa kerroksessa soitti livenä Erna Tauro, joten siellä oli mukava myydä lehtiä.

Helsinkiä seurasi liuta muita osastomääräyksiä.

– Niitä oli ainakin Sipoo, Porvoo, Temppeli, Pietarsaari, Kokkola, Kristiinankaupunki… Järjestyksestäkään en ole enää ihan varma, Raija naurahtaa.

Suuntana Sotahuuto

Raijan ensimmäinen määräys kentän jälkeen oli Sotahuudon toimituksessa. Vuosina 1962–67 hän toimi Sotahuudon avustajana. Näin myös vuosina 1971–77. Kolmannen kerran Raija palveli Sotahuudossa päätoimittajana vuosina 1984–90. Tästä toimesta hän jäi varhaiseläkkeelle. Toimitusmääräysten välisen ajan hän oli nuorisotyössä eri tehtävissä.

Raijan vuosina Sotahuudon toimituksessa työskenteli viisi kuusi toimittajaa. Monet päämajan upseerien rouvat, joilla ei ollut omia määräyksiä, olivat auttamassa käännöstehtävissä. Samoin muutamat ulkopuoliset, kuten Märta von Schantz ja Anita Höglund auttoivat ruotsinkielisissä käännöksissä.

– Aluksi olen varmasti tehnyt pieniä avustavia töitä. Muistan, että tein lastenlehti Nuoreen Sotilaaseen paljon sisältöjä. Muistan kääntäneeni nuoresta aboriginaalipojasta kertovan kirjan sarjaksi lehteen, ja nautin siitä todella.

Toimittajana Raija on halunnut valmistautua haastatteluun, ja hän on kerännyt pienen listan, mitä haluaa toimitusvuosilta tuoda esiin. Ensimmäisenä on hänelle tärkeät teemat: luonto ja lapset.

– Näihin teemoihin palasin kerta toisensa jälkeen, Raija kertoo hymyillen. – Ne ovat myös hyvin lähellä Jumalan sydäntä.  Kirjoituksia on vuosien varrella kertynyt satoja, sillä viikoittaisen Sotahuudon lisäksi toimitus julkaisi Nuorta Sotilasta, sosiaalipuolen Helmiä Syvyydestä -lehteä ja Upseeri-lehteä sekä näiden ruotsinkielisiä vastineita. Myöhemmällä iällä olen keskittynyt kirjoituksissa pakinoihin. Se on ollut minulle sopiva tyylilaji.

Pohdimme, mikä on herättänyt hänen kiinnostuksensa kirjoittamiseen.

– Suvussani on ollut muutamia toimittajia ja näyttelijöitä, joten kiinnostus tarinoihin on varmasti osaltaan geneettistä. Veljeni Martti on ollut mukana toimittamassa Sosiaalityön käsikirjaa. Mieleeni on jäänyt myös, miten oppikoulussa opettaja kehui ainettani: ”Sinulla on lyhyet lauseet ja taito pitää tarina koossa.” Jotkut kehut kantavat yli vuosikymmenten, Raija sanoo hymyillen.

Toimitustyön touhuissa

Raijan toimitusvuodet sisälsivät runsaasti käännöstöitä. Eräitä haastavimpia käännettäviä olivat territorion johtajan, eversti Tor Wahlströmin kirjoitukset.

– Se oli kunniatehtävä, mutta hän oli myös hyvin tarkka mies. Kerran rohkenin pyytää audienssia, kun hänen tekstistään välittyi, että se oli kirjoitettu vihoissaan. Hän suostui muuttamaan alkuperäistä tekstiä.

Toimitus sijaitsi Uudenmaankadulla päämajassa. Raijan työhuone oli lähinnä sisäänkäyntiä, joten hän toimi usein oven avaajana. Hänelle on jäänyt mieleen muutamia kohtaamisia. Eräs oli tummiin pukeutunut vanha nainen, joka tuli kiittämään siitä, että sai sota-aikana Pelastusarmeijalta polttopuita. – Hänestä paistoi todellinen kiitollisuus.

Toinen vavahduttava kohtaaminen oli mies, jonka koko omaisuus oli kahdessa kauppakassissa. Raija sai järjestettyä miehelle asuntolapaikan. Kolmas oli nuori mies Caracasista Venezuelasta. Hän työskenteli öljytankkerilla, mutta terveysongelman takia oli joutunut poistumaan Oslossa. Sieltä hän päätyi Helsinkiin. Hän tarvitsi majoitusta ja työtä. Raija päätti yrittää auttaa. Hän sai järjestettyä majoituksen erään tutun nuoren miehen luota ja työpaikka löytyi Pelastusarmeijan kirpputorilta, tavoitteena oli kerätä rahaa kotiinpaluuseen. Miehen ahdinko kuitenkin syveni. Raija käytti kaiken kokemuksensa ja sai suostuteltua sosiaalisen miestyön upseerin ostamaan miehelle lentolipun. – Olin ylpeä Armeijastamme. Myöhemmin posti toi kiitoskortin Venezuelasta, Raija muistelee lämmöllä.

Toimitustyö oli aiemmin monivaiheista käsityötä, siihen kuului esimerkiksi ladonta, matriisit ja saksitaitto. Paino- ja aikatauluongelmat olivat ainainen vaiva. – Päätoimittajana sain useamman kerran ajella painotalolle selvittelemään asioita, jotta saisimme lehdet ajoissa. Sotahuutoa myivät lukuiset ihmiset, joten ärsyyntynyttä palautetta tuli, jos lehdet olivat myöhässä!

Raija vastasi osittain myös Sotahuudon valokuvista – valokuvaajana ja kuvien kehittäjänä. Pimiö rakentui mitä erikoisempiin paikkoihin, muun muassa parkkihallissa sijaitsevaan kirpputorin varastotilaan, päämajan pannuhuoneeseen ja kotona vessaan. – Rakastan yhä tänä päivänä mustavalokuvia, ne kertovat enemmän.

Hän sai tehtäväksi myös kesäsiirtolalasten kuvaamisen kummeja varten. – Kuten varmaan arvaatte, lasten kuvaaminen on oma juttunsa. Kun hetki on kohdillaan, se on ikuistettava, muutoin se on ikuisesti menetetty.

Erityisesti kongresseissa Raijalla oli enemmän töitä kuin käsiä. Päätoimittajana hän oli vastuussa raportoinnista kansainväliseen päämajaan, mutta samalla hän saattoi toimia tulkkina kansainväliselle vieraalle.

– Kenraali Eva Burrows oli kongressivierailulla. Joku oli saanut päähänsä, että minun on tulkattava ruotsiksi. Se oli kova paikka. Sain onneksi saarnat häneltä etukäteen, joten kirjoitin ruotsinnokset niistä. Kenraali paheksui papereitani ja antoi moitteita. Myöhemmin hän pahoitteli, kun oli saanut selville, ettei ruotsi ole äidinkieleni. Sain häneltä kauniin kirjeen.

Tiedustelen Raijalta mielipidettä tämän päivän Sotahuudosta.

– Olen ihaillut sitä, miten viime vuosina Sotahuudon numerot on rakennettu yhdistävän teeman ympärille. Pidän myös pitkistä haastatteluista, jotka menevät syvälle. Toivon, että näitä olisi luvassa jatkossakin. Sotahuuto on Armeijan ikkuna yhteiskuntaan päin. Siinä Pelastusarmeijalla on mahdollisuus kertoa itsestään ja työstään ja samalla levittää Jumalan Sanaa.

Arjen aatoksia

Nyt yhdeksänkymppisenä Raija on oppinut rauhoittumaan: – Vihdoin tällä iällä olen oppinut ottamaan nokosia. Katson mielelläni televisiosta luonto-ohjelmia, dokumentteja ja urheilua, snooker on mielilajini. Radiosta kuuntelen muun muassa hartausohjelmia. Arjen askareet vievät myös yhä enemmän aikaa, joten päivät tuntuvat menevän ohitse nopeasti.

Tiedustelen häneltä, vieläkö maalausharrastus on voimissaan.

– Minulla todettiin silmänpohjarappeuma kuusi vuotta sitten, ja sillä on vaikutusta näköön, erityisesti värien hahmottamiseen. Pariin viime vuoteen en ole maalannut. Tuossa pöydälläni odottavat pastelliliidut, niihin voisin vielä tarttua. Myös lukeminen on hankaloitunut, joten Sotahuudon luen nykyään sähköisenä.

Usko kulkee mukana Raijan elämässä, mutta hän sanoo, ettei ikä estä pahan hyökkäyksiä: – Paha koettelee syyttämällä: tuomalla mieleen menneisyyden erheitä, virheitä ja töppäyksiä. ”Älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta” on minulle tärkeä rukous tänä päivänä. Usko tuo luottamuksen siihen, että Jumala on antanut kaikki syntimme anteeksi. Olen myös Herralle kiitollinen, että muistini toimii ja voin palata myös elämäni hyviin ja kauniisiin asioihin. Asioihin, jotka todistavat Jumalan rakkaudesta.

Roomalaiskirje 15:13 on hänelle merkityksellinen: ”Toivon Jumala täyttäköön teidät kaikella ilolla ja rauhalla uskossa, niin että teillä olisi runsas toivo Pyhän Hengen voiman kautta.”

– Tämä tuli jälleen vastaan vähän aikaa sitten päivän tunnussanana, ja tunsin sen koskettavan. Jos yksi sana pitäisi nostaa tärkeimmäksi, se on armo. Kaikki tapahtuu armosta. 

Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa. Tilaa Sotahuuto tästä