Meidän rakkaustarinamme: Arjen kultareunaa

image description
Temppelin sotilaat Margareta “Maggan” ja Kaj ”Kaitsu” Silander (77-vuotiaita molemmat), ovat tunteneet toisensa lapsuudesta asti. 
– Olimme aluksi ystäviä ja sitten rakastavaisia. Vuosien varrella ystävyys ja rakkaus on vain syventynyt.

Margareta ja Kaj vihittiin Temppelin sotilaiksi samanaikaisesti 1950-luvun puolessavälissä, mutta he ovat molemmat olleet mukana Armeijassa jo aivan lapsesta asti.

– Vanhempani olivat upseereita, Margareta paljastaa. – Siinä mielessä olen ollut pelastusarmeijalainen jo ennen syntymääni! Mutta toki henkilökohtainen ratkaisuni tuli myöhemmin.

– Asuin lapsuuteni tässä ihan lähellä, Rööperissä (Helsingin Punavuoressa). Aloin neljävuotiaana käydä Armeijan pyhäkoulussa. Siihen aikaan Temppelissä järjestettiin lasten viikkoja, jolloin pääsimme katsomaan täällä filmejä. Noina iltoina Temppeli oli tupaten täynnä paikallisia viikareita! Kaj muistelee.

– Isäni oli Kajn pyhäkoulunopettaja. Kun Kaj oli kerran kipeänä, niin isäni kävi kysymässä heillä kotona, miten ”Pikku-Kaj” voi. Ei hän silloin tiennyt, että kävi vierailulla tulevan vävypoikansa luona, Margareta naurahtaa.

Ei voida kuitenkaan puhua rakkaudesta ensi silmäyksellä, sillä Kaj ja Margareta kävivät samaa kansakoulun ensimmäistä luokkaakin – toisistaan tietämättä!

– Se selvisi vasta vuosien jälkeen, kun olimme jo menneet naimisiin. Hän ei tehnyt minuun vaikutusta tuolloin, vaan olin ihastunut erääseen toiseen, Margareta naurahtaa. Kolmannella luokalla Margareta siirtyi tyttökouluun, ja Kaj kävi kansakoulun perinteiset neljä luokkaa.

Margareta kertoo, miten he oppivat tuntemaan toisensa Temppelin toiminnan tohinassa:

– Kasvoimme yhdessä muiden nuorten ympäröimänä. Osallistuimme par-tioon ja leireille, ja näin tutustuimme pikkuhiljaa toisiimme. Perinteisessä mielessä emme seurustelleet. Meillä molemmilla oli monia ystäviä ja ”mielitiettyjä” – se oli luonnollista, kasvoimme yhdessä isona joukkiona. Ystävyydestä tunteet sitten syvenivät.

– Musiikki ja torvensoitto oli minulle tärkeää. Olin partiossa, ja siellä Torsten Wahlström soitti pasuunaa – se innosti minua. Kotiani vastapäätä oli osto- ja myyntiliike, ja juoksupoikana tienaamillani varoilla ostin sieltä vanhan, huonokuntoisen pasuunan. Parempia pasuunoita on kyllä tullut kokoelmiin sen jälkeen, Kaj naurahtaa.

Ystävyydestä rakkauteen

Margareta tietää tasan tarkkaan hetken, jolloin heidän ystävyytensä muuttui rakkaudeksi.

– Olin lupautunut viideksi vuodeksi Armeijaan töihin, sairaanhoitajaksi lähetyskentälle. Tuli toivomus, että lähtisin kätilökouluun Englantiin. Ja näin tein vuonna -63. Silloin olimme jo hetkittäin seurustelleet. Kertoessani aikeistani Kaj sanoi suoraan, että jos olet viisi vuotta poissa, niin en lupaa mitään, sillä olen ihastunut tyttöihin. Se oli minusta hirveän reilua, Margareta sanoo katsoen lämpimästi miestään ja jatkaa:

– Kajssa on se hieno piirre, ettei hän koskaan puhunut aiemmista tyttöystävistään mitään pahaa. Se on mielestäni ollut aina hyvin outoa, että jos on ollut ihastunut johonkuhun, niin jälkeenpäin tämä ihminen ei olisi enää minkään arvoinen. Jokaiselta voi oppia jotakin.

– Englannin jälkeen Jumala johdatti minut takaisin Suomeen -65. Tuon kesän vietimme yhdessä, jatkoimme seurustelua, ja seuraavana vuonna menimme naimisiin. Ei ollut enää tarvetta odottaa kauemmin, sillä tunsimme jo toisemme hyvin. Viisi viikkoa olimme kihloissa, jotta Kajn äiti sai aikaa tottua ajatukseen, Margareta naurahtaa.

Kaj muistelee hääpäivää:

– Pidimme häät täällä Temppelissä. Temppelin edessä oli iso monttu, koska entistä päämajaa oltiin tuolloin juuri rakentamassa. Muistan, että työmiehet virittävät laudat montun yli, jotta pääsimme kävelemään Temppelin pääovista häätilaisuuteen.

–  Se oli isälleni hyvin tärkeää, Margareta muistelee ja jatkaa:

Mercedes Bildo lauloi häissämme ”Trygg i Hans hand”, se on meille hyvin tärkeä laulu. Kihlauduttuamme olimme matkalla Lappiin, ja ajoin metsään paikassa, jossa oli ollut useita kuolonkolareita. Automme tuhoutui, mutta meille ei käynyt mitään. Tapahtuman takia laulusta tuli meille erittäin merkityksellinen, sillä koimme olevamme turvassa Herran kämmenellä. Kaj ei koskaan suuttunut minulle tapahtuneesta, vaan oli suojeleva ja tuki minua, muistan sen ikuisesti.

Elämänmakuista elämää

Vuodet jatkoivat kulkuaan. Kaj ja Margareta jatkoivat yhteiseloa myös Temppelin merkeissä. He tekivät nuorisotyötä ja olivat mukana partiotoiminnassa. Margareta valmistui sairaanhoitajaksi ja kätilöksi, ja Kajn työelämään sisältyi ura ulkomaankaupan huolitsijana sekä kymmenvuotinen taipale Pelastusarmeijan huoltotyössä.

Kajlla ja Margaretalla on kaksi tytärtä: Mikaela ja Katarina. Lastenlapsia on siunaantunut yhteensä yhdeksän. Molemmat tyttäret asuvat nykyään Pohjanmaalla.

– Lapset olivat Jumalan lahja, sillä minulle oli annettu ymmärtää, etten voisi tulla raskaaksi, Margareta toteaa herkistyen. 

– Itse menin työelämään sen jälkeen, kun lapset olivat jo kasvaneet isoiksi. Lasten ollessa pieniä olin kotona, ja Kaj piti huolen sekä perheemme toimeentulosta että suurimmasta osasta työstämme Armeijassa. Oli viikkoja, jolloin Kaj oli viitenä iltana täällä Temppelissä. Ja kun Kaj oli kotona, niin minä olin Temppelissä. Armeijatyö on antanut todella paljon, vaikka ruuhkavuosina se joskus tuntui haasteelliselta. Mutta niinä päivinä, kun väsymys painoi, oli kuin Jumala olisi huomannut sen, ja Hän antoi hyviä voimaannuttavia hetkiä.

– Silloin kun ensimmäinen lapsemme syntyi, jouduin soittamaan, että tänään Maggan ei pääse paikalle, Kaj naurahtaa.

– On ollut siunausta, että olemme saaneet elää hyvää elämää. Elimme tiukasti, mutta aina pärjäsimme. Kun etsimme omaa kotia läheltä Temppeliä, niin siinä oli Herran johdatusta. Olimme käyneet katsomassa monia asuntoja, ja päätimme antaa viimeisen mahdollisuuden. Ja kun näimme sen, niin tiesimme, että tämä on meidän kotimme. Olemme asuneet Jääkärinkadun kodissamme vuodesta -81.

Kun Kajn ja Margaretan lapset kasvoivat, he liittyivät mukaan Armeijan toimintoihin – partioon ja soittokuntaan.

– Uskon ja toivon, että lapsemme ajattelevat, että olemme antaneet heille aikaamme ja rakkauttamme, vaikka olimmekin paljon nuorisotyössä.

– Lastenlapset ovat kaikkemme. Katin kuudesta lapsesta kaikki soittavat, mikä lämmittää isoisän sydäntä, Kaj toteaa hymyillen.

– Lastenlapset ovat tuottaneet paljon iloa, mutta myös huolta. Vanhemman tyttäremme perheessä on ollut haasteita ja huolenaiheita ja olemme murehtineet monesti heidän puolestaan. Mutta mikä on hienoa, niin vaikeuksien keskellä jokainen pieni valopilkku merkitsee valtavasti. Esirukoilemme tyttäriemme ja heidän lastensa puolesta ja voimme vakuuttaa toisillemme, että rukouksemme tavoittaa heidät.  Elämä on iloa ja huolia – elämänmakuista elämää.

– Edelleen tänä päivänä muistamme aamurukouksissa näitä nuoria, joita olemme vuosien varrella ohjanneet. Nuoria tuli ja meni, mutta meille oli tärkeää, että jos he lähtivät, heille ei jäänyt tunnetta että olisivat lähtemällä jotenkin pettäneet meidät. Toivoimme vain, että olimme saaneet heille opetettua, että Jumala on läsnä heidänkin elämässään.

Rakkauden kulmakivet

Margareta ja Kaj ovat yhtä mieltä rakkautensa kulmakivistä, joita ovat olleet yhteiset mielenkiinnon kohteet, työ ja usko.

– Nauramme nykyään, kun muut viettävät hääpäiviään. Menimme lokakuussa naimisiin, ja se oli ajankohta, jossa Armeijalla oli aina nuorten tapahtumia, joten kaikkina vuosipäivinämme olimme aina täällä lasten kanssa, Kaj naurahtaa.

Margareta vakavoituu hiukan:

– Elämässä on toki ollut vaikeitakin hetkiä. On ollut aikoja, jolloin emme ole huomioineet toisiamme kuten pitäisi. Mutta rehellisyys ja luottamus ovat olleet meille aina tärkeintä. Ja myös anteeksipyytäminen, etteivät asiat jää muhimaan. Emme aina ole samaa mieltä, mutta onkin tärkeää oppia tuntemaan ja kuuntelemaan toista.

– Kaj huomioi hyvin arjessa. Ei suuret sanat ja ruusupuskat, vaan ne pienet arjen teot. Siitä oli merkkejä jo seurustelumme alkuaikoina. Syntymäpäivänäni Kaj toi minulle itse kerätyn sinivuokkokimpun. Minä annan näille arjen pienille asioille suuren arvon – ne ovat sitä arjen kultareunaa.

– Meillä on hyvä olla yhdessä, Kaj toteaa katsoen rakastavasti vaimoaan.

– Tuemme toistemme hyviä puolia. Itse hermostun ja hössötän, ja Kaj osaa ottaa rauhallisesti ja samalla rauhoittaa minutkin, Margareta katsoo takaisin hymyillen.

– Arvostan paljon sitä sanatonta hyvää, jota jaamme toisillemme. Osaamme olla yhdessä myös hiljaa. Hiljaisuus ei ole mököttämistä, vaan turvallista yhdessäoloa. Aina ei tarvita sanoja.

Margareta ja Kaj ovat yhtä mieltä siitä, että rakkaus merkitsee heille iloa ja turvallisuutta. Suurta iloa, että saa jakaa niin surut kuin onnen hetketkin toisen kanssa.

– Ystävyytemme ja rakkautemme on vuosien varrella vain syventynyt. Toivomme, että saamme taivaltaa vielä pitkän matkaa yhdessä. Päällimmäisenä tunteena kaikesta on kiitollisuus.

Toni Kaarttinen
Kuvat:
Toni Kaarttinen 


Tilaa Sotahuuto itsellesi tai ystävällesi

Sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan maailmanlaajuisesta työstä ja tarjoaa artikkeleissaan hyvää sanomaa.

Tilaa Sotahuuto tästä